Päivä 108 - jälkihiki

Vasta kotona sitä tajus että kondis oli edelleen aika heikko... hiki puskee pintaan pienestäkin liikkeestä, tulee huono olo ja pyörryttää, seuraavaksi tulee ihan järkyttävän kylmä ja hampaat vaan kalisee... ohje oli olla tekemättä oikeastaan mitään. Nostaa ei ainakaan saa ettei se avattu laskimo aukea uudestaan nyt kun verta on ohennettu, muutenkin pitää olla aika rauhallisesti ettei ne jo olemassa olevat tulpat lähde retkelle keuhkoihin. Lasten on vähän vaikeeta ymmärtää reporankaa äitiä. O kiukuttelee kaiken pidätetyn kiukun ja samalla käy välillä sohvan luona muiskauttamassa mulle muikean suukon. K riehuu ja murjottaa vuoron perään, tuntuu olevan vähän nolona omasta tunneskaalastaan. M on edelleen hiljainen ja jotenkin vähän vetäytynyt ja omissa maailmoissaan. Musta tuntuu että sitä pelottaa et mä meen rikki. Haluaa kuitenkin meidän sänkyyn ja mun viereen nukkumaan – huomenna nukutaankin sitten taas sairaalassa.

Me harjoiteltiin M:n kanssa huomista unitutkimusta varten ja ilmeisesti ne mun piuhat ja teipit ja kolme yhtäaikaista tippaa oli tehnyt tehtävänsä, koska nyt olikin jo ihan jees laittaa niitä piuhoja ja teippejä ja systeemeitä... eiköhän siitä ihan hyvä tule huomenna. Sen jouduin lupaamaan ettei uniklinikalla pistetä.

Mä oon nauttinut mun lakisääteisen viinilasillisen – lääkärin määräys ja naureskellut sille listalle vältettävistä asioista... pinaatti, vihreä salaatti, parsakaali, okran lehdet, ruusukaali, kaali – kaikki ne asiat joita ihmisiä yleensä kehotetaan syömään ja joita kukaan ei keskimäärin erityisesti halua syödä. Jälkishokki iskee päälle ja tajuan ihan aikuisten oikeesti että tässä tarinassa olis voinut olla surullinen loppu ja meillä kotona nyt kolmen lapsen yksinhuoltajaisä.