Päivä 84 - hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain...

Mä oon itseasiassa kirjoittanut tätä tekstiä jo monta päivää – mielessäni prosessoinut jo pidempään. Tänään on se päivä kun meidän esikoispojan syntymästä ja kuolemasta tulee kuluneeksi kolme vuotta... sytytän kynttilän, pysähdyn erikseen muistamaan, ei niin etten muutenkin muistaisi - jokaisena päivänä, jossakin kohtaa. Viimeisten viikkojen aikana olen huomannut – kuin yllättäen – että olen lakannut suremasta, ikäväkään ei enää kosketa samalla tavalla. Silti itken. Ajattelen pientä poikaani, pohdin miltä toinen näyttäisi, mitä tekisi, osaisi ja minkälainen olisi... olisiko enemmän sellainen kuin O vai ehkä villi ja valppaan vallaton kuten K, ehkä kuitenkin enemmän M:n kaltainen, ehkä meidän perheessä olisi kaksi autistia.

Sitä päivää kolmen vuoden takaa en halua, enkä uskalla ajatella. Ne muistot tuovat edelleen pintaan niin valtavan tuskan ja ahdistuksen, että hengitys salpautuu... niin hirvittävän kipumuiston ettei sitä mikään koskaan kykene pyyhkimään pois. Sinä päivänä palanen minusta kuoli poikani mukana. Sen voi ymmärtää vain toinen samanlainen, ihminen joka on joutunut antamaan rakastamansa pois. Halutun, kaivatun, rakkaan – lapsen. 

Minä rakastan sinua T! Rakastan, rakastan, rakastan... Ilman sinua minä en olisi minä, eikä meidän perhe olisi juuri tällainen.

Lapset kulkee mun kaulassa, kaikki neljä - AINA. O, K, T j

T:n oma kynttilä, taustalla kuva mun isästä. 

Minä olen miettinyt sinua paljon

Paljon enemmän kuin ketään muuta

Kaipuuta polttavaa olen tuntenut kylmin illoin

Miettinyt sinua silloin enemmän kuin muita

Minä olen muistanut sinut hyvin

Niin paljon paremmin kuin ketään muuta

Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina

Vakavina unina muistanut paremmin kuin muita

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana

Suruna sielussain, valona yössä vain

Minä olen valvonut tuhat yötä

Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa

Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä

Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin

                                                                Kim Lönnholm

Niin kamalan, kivuliaan totta... jokainen sana... mielessä haikeus, muisto siitä mitä olisi pitänyt olla, hiljainen kaipaus... siinä tunteessa on mukana myös lempeyttä - ensimmäistä kertaa.