Päivät 106-107 - shopping spree sairaalassa

Aamusta alkaen oli vähän kummallinen olo. Ei niin et olis ollut kipeenä tai muuta, mut vähän ahdistava ja närästikin.

Kotiintullessa puoliltapäivin olo oli vielä vähän kurjempi, rintaliivit ahdisti kesämekon alla ja vähän oksettikin ja huimas. Otin rintsikat pois, jatkoin elämää lasten kanssa, istahdin aina välillä levähtämään ja mietin että kylläpä osaskin olla hiostava sää. Lähdettiin kävelylle kun M halus ajaa pyörää, käännyttiin jo postilaatikolla takaisin kun hengästytti ja hikoilutti ja pyörryttikin. Kävin yläkerrassa vaihtamassa mekon t-paitaan ja tajusin et mustahan edelleen tuntuu ihan siltä kuin olis rintsikat päällä. Yritin soittaa L:lle töihin et tulis vähän aiemmin kotiin, istuin keittiössä ja annoin lasten katsoa telkkua.

Hetken mielijohteesta soitin miehen työnantajan terveyspalvelunumeroon ja selitin puhelimessa sairaanhoitajalle et mua vähän huolestuttaa kun on niin huono olla ja netistäkin olin jo asiaa ehtinyt lueskella... Hellän ystävällisesti se hoitsu siellä puhelimessa sanoo mulle, että jos nyt kuitenkin soittaisit saman tien 9-1-1, ottaisit kolme aspiriinia ja kävisit makuulle. Suljen puhelimen, soitan L:lle uudestaan, saan sen kiinni ja se hyppää ajamaan kotiin... ruokin lapset odottaessani myslipatukoilla sen suunnitellun jauheliha kastikkeen sijaan, otan ne asperiinit mutta en perkele vie soita ambulanssia, en varmasti.

Pakataan lapset autoon ja ehdotan et jos kuitenkin pysähdyttäis tossa paloasemalla kun on ruuhkaa ja kaikkee... Palopojat on mukavia ja ystävällisiä jututtaa ja mittailee verenpaineita ja muita, yks pojista puhuu radiopuhelimeen. Huumorilla heittävät että vaikka ollaankin skandinaavisia niin he ei ole itsepalveluasema vaan ihan mieluusti ajavat kotiinkin. Se luurissa roikkunut sanoo kutsuneensa paikalle lääkäriyksikön – ei mitään hätää, ihan vaan varmuuden vuoksi kun niillä on enemmän taitoa ja paremmat välineet. Lapset odottaa autossa ja L käy niitä aina välillä katsomassa.

Lääkäriyksikkö saapuu paikalle suoraan paarejen kanssa, mukavia herrasmiehiä. Pojat toteaa heti että ei tästä kyllä nyt lähdetä mihinkään muualle kuin lanssilla sairaalaan ja että heidän silmissään mä olen sydänpotilas. Muija paareille ja autoon siis, lastatessaan kysyvät onko mielipiteitä siitä mihin mennään... sen verran mussa on vielä suomalaista et oon ihan hämmentynyt ja naurahdan et ihan tosiko mä saan valita mihin ne ajaa ja joo, kyllä mä asiakkaana saan kuulemma päättää. Pikkaan siis sen sairaalan jossa lapset on syntyneet ja mulle tehty hysterektomia – tuntuu kotoisammalta. L jää soittelemaan läpi ystäviä ja naapureita, jotta saa lauman tiputettua johonkin hoitoon ennen kuin lähtee perään.

Matkalla laittavat tipan käteen, ottavat verta, ekg:n, lykkivät kielen alle nitroja ja aspiriinia vuoron perään. Kuulen kuinka ne selittää sairaalalle mun tietoja... nuori – hah – nainen, rintakipuja pitkin päivää, vakava sukurasite, nitrot lievittää paineen tunnetta rintakehällä... ovella on vastassa päivystävä lääkäri joka kertoo jo konsultoineensa päivystävää kardiologia. EKG näyttää hyvältä, ei ainakaan välitöntä hengenlähdön vaaraa. Vastailen uudestaan ja uudestaan samoihin kysymyksiin... ei allergioita, joo on ollut ylävatsakipuja jo pidempään, joo tuli hiki ja huono olo kävelyllä, kolme lasta, suomesta oon...

Mä jään yksin huoneeseen ja tajuan miten epätodelliselta musta tuntuu, ihan kuin katsois jonkun muun elämää.  L tulee paikalle ja ollaan molemmat ihan yhtä hukassa.

Jossakin välissä se päivystävä lääkäri tulee kertomaan että sydäntiimiä kutsutaan koolle, haluavat tehdä varjoainekuvauksen. Laittavat toisen IV:n varmuudeksi, siirtyvät pitkävaikutteiseen nitroon – ei helvetti ei mulla oikeesti voi sydäntautia olla. Kardiologi tulee paikalle, selittää toimenpiteen ja esittelee tiiminsä. Kello on jo lähempänä yhdeksää ja L lähtee hakemaan lapset kotiin. Kardiologi lupaa soittaa L:lle heti toimenpiteen jälkeen. Mua kärrätään saliin ja tiimi juttelee mukavia. Vähän huumeita ja mullakin alkaa juttu luistamaan... musiikki soi ja huuli lentää ja tunnelma on kaikin puolin letkeä. Toimenpide onnistuu hyvin, mitä nyt laskimoon laitettu korkki ei toimi. Kardiologi soittaa jo salista L:lle ja keroo myös mulle että mikä ikinä onkaan vikana, se ei ainakaan ole sydän – huh!

Mut kärrätään kaasuissa osastolle. Koska se korkki systeemi ei toiminut olen makuuasennossa pää alaspäin enkä saa liikkua, en siis edes päätä nostaa tyynystä. Jossain vaiheessa yöllä on pakko päästä pissalle ja siinä alusastiaan pissiessä alkaa kipu, jota en oikeasti osaa edes kuvailla... painan hälytyskelloa kolmasti, hiki valuu, oksettaa, mutta sattuu liika jotta pystyis edes oksentamaan, päätä lasketaan alaspäin ja huone on täynnä ihmisiä ja säpinää... mua vaan sattuu ja liikun jossakin hämärän raamailla, käsistä ja jaloista menee tunto ja ehdin just hihkaista et nyt lähtee tältä rouvalta taju. Laskimo on auennut uudestaan ja vuotaa sisään ja siitä kipu. Lopulta mut saadaan takaisin elävienkirjoihin ilman atropiinia... seinällä lukee verenpaineet ja pulssi – ei näytä kovin iloiselta. Yks hoitsu käytännössä istuu sen ”haavan” päällä ja toinen painelee vatsaa ja piirtää renkaita kuulakärkikynällä... seurataan vieläkö vuotaa ja kuinka laajalle alueelle leviää. Paikallaan olo tuomiota pidennetään yhdellä kuustuntisella. On uskomatonta miten vaikeeta ja kivuliasta on maata liikkumatta, voimatta jalkaa tai kättä heilauttaa – se OIKEESTI sattuu.

Iltakymmenestä aamukahdeksaan makaan liikahtamatta, kun lopulta saan nousta olen niin kipeä etten pääse istumaan. Mua pyörryttää ja huippaa ja oksettaa ja sattuu joka paikkaan. Reippaasti kuitenkin pystyyn ja aamukävelylle. Haava pysyy kiinni – jos ei olis pysynyt olisin joutunut pyytämään että huumaavat mut niin etten tajua makaavani paikallaan taas kuusi tuntia. Komen minsan kävelyn jälkeen huoneessa odottelee jo ultrauslaitteet, ultrataan sydän. Vampyyri käy hakemassa useamman tuubillisen verta ja jossakin välissä se kardiologikin tulee juttusille. Se on sitä mieltä että mun vaivat johtui joko vuotavasta vatsahaavasta tai keuhkoveritulpasta tai molemmista. Hemoglobiinista näkyy että mun sisällä seikkailee aika paljon ”itsenäistä” verta... se kyllä myös tuntuu. Taas ultraan nyt jalat ja iltapäiväksi vatsalaukun tähystys... jee kohta ne varmaan soittelee jo vakuutusyhtiöstä ja kysäisee et olenko ihan kaikki hoidot ajatellut kokeilla.

Iltapäivästä kardiologi pyörähtää uudestaan paikalla... mulla on useita veritulppia oikeassa jalassa, ei isoja, mutta kuitenkin ja ilmeisesti ne ”sydänoireet” olikin keuhkoveritulppa. Mä ajelen ympäri sairaalaa erilaisissa tutkimuksissa vuoroin sängyllä ja pyörätuolilla. Tähystys oli miellyttävämpi kokemus kuin aikanaan Suomessa – täällä sitä varten saa sen verran tujut huumeet ettei juuri haitannut....

L pyörähtää M:n kanssa, M on hiljainen ja huolestunut. Kysyn pelkääkö se settä sille tapahtuu jotain vai että mua sattuu. Se pelkää jälkimmäistä... lupaan parantua nopeasti ja tulla kotiin. K:lla on ollut kova ikävä. O:ta ei näytä haittaavan. Minkälaiset traumat jää lapsille siitä että ne näkee kun äiti lähtee ambulanssilla sairaalaan? Kuinka kauan me keskustellaan vielä tästä – kauan.

Edessä on seuraava yö sairaalassa... huomenna lisää kokeita ja tutkimuksia... iltapäivästä toivottavasti kotiin. Sunnuntaina M:n kanssa takaisin, M:n unitutkimukseen.