Tämä on tarina perheestä jossa asuu autismi. Tämä on tarina surusta, onnesta ja rakkaudesta. Tarina arjesta kaikissa sen väreissä.
lauantaina, elokuuta 04, 2012
200 postaus!
Kysykää mitä haluatte! Vastaan parhaan kykyni mukaan ja varaan oikeuden olla vastaamatta kysymyksiin jotka katson mauttomiksi - ei niin että sellaisia kukaan kysyiskään...
Sellainen tuli mieleen... ihan off topic, kun tiedän, että olet tosi hyvä kokki. Ihan perus arkiruokavinkeistä olisin kiinnostunut :)
Sitten vähän eritason juttua, kun itse olen viime aikoina miettinyt paljon esimerkiksi sitä, mitä eväitä lapsuudenkodista saa elämään (ja saa reagoimaan ihan selkäytimellä) ja miten eri valinnat, elämänkäänteet ja ystävät vaikuttavat siihen, millainen olen, mitä tunnen ja ajattelen tai edes ymmärrän... Mistä sinä haaveilet? Mikä sinusta on tehnyt sen, mitä olet. Nämä siis sillä tasolla, mitä tällaisessa blogiymäristössä asiaa haluaa avata.
Arkiruokailusta voisin periaatteessa kirjoitta vaikka ihan oman juttunsa vaikka aika tavallistahan se tavallinen ruoka meilläkin on...
Olipahan ihanan hyvä ja haasteellinen kysymys! Kiitos!
Kaikkihan me väistämättä ollaan paitsi sen oman perimän, niin myös oman historian ja menneisyyden luomia kokonaisuuksia.
Mä haaveilen noin isolla tasolla sellaisesta pullantuoksuisesta elämästä, sellaisesta jonka mä jotenkin miellän ihan tavalliseksi ja joka taitaa mun maailmassa olla ja pysyä aika kaukana. Mä haaveilen perheestä jossa isä käy töissä, äiti on sairaanhoitaja ja tekee silleen sopivasti töitä, mä haaveilen siitä että lapset saa kasvaa ja käydä koulua rauhassa, niillä on ystäviä ja elämä tietyllä tavalla yksinkertaista ja helppoa - sellaista tv-sarjojen, aikakauslehtien ja kiiltokuvien elämää. Si hetkittäin pysähdyn ja tajuan että joo, mä en ole sairaanhoitaja eikä noi lapsetkaan ihan tavallisia, mutta silti me eletään jo sitä elämää... on kaunis koti ja mies töissä ja kolmelasta ja koira ja kiva asuinalue ja... just sitä... Sit mä haaveilen että meillä olis oma ranch. Ei mikään iso, mutta sellainen jossa vois olla lapsille ponit ja mulla hevonen ja Kanasille oma kanakoppi ja Koiran hyvä juoksennella... se on haave joka tuskin toteutuu, L ei ole mikään maalaispoika-viherpeukalo.
Mikä musta sit taas on tehnyt tällaisen? Millaisen? Miltä näytän ulos? Miltä sisään? Omissa silmissäni olen itseäni kohtaan turhankin kova, potkin itseäni takapuolelle tämän tästäki ja päässä soimaa äidin ääni - susta ei ole mihinkään. Näin just kuvan Pinterestissä jossa sanottiin että meidän vanhempien äänestä ja äänensävystä tulee aikanaan meidän lasten sisäinen ääni... se jäi soimaan mun mieleen ja taas tuli muistutus siitä miten paljon pahaa voi muutamalla viattomalla sanalla saada aikaan.
Lapsuuden kasvuympäristö oli epästabiili - noin nätisti sanottuna. Perheväkivaltaa, alkoholismia, koulukiusaamista, poliiseja ovella, vankilaa (joo, ei mulle) jne. oikea sosiaalitädin unelma tai painajainen ;)Valitettavan tuttu tarina kuitenkin ihan liian monelle. Lopputuloksena vakava syömishäiriö ja masennus.
Totaaliresetoinnin jälkeen oli hyvä lähteä rakentamaan uutta ja omasta mielestä lopputuloksesta tuli ihan mukiinmenevä. Ulkonäköpaineet jätin sairaalaan ja vaikken omaa fyysistä pakettia välttämättä ihaile, niin olen oppinut suhtautumaan siihen tietyllä lempeydellä, rakkaudella ja hyväksyen. Mä olen tällainen ja oikein hyvä tällaisena. Mä en enää osannut syyllistää itseäni edes lapsettomuudesta, en kokenut olevani naisena jotenkin sen takia huonompi, mä nyt vaan olin tällainen ja kyllähän me sitten lopulta ne lapsetkin saatiin - korkojen kanssa.
Lapsuus teki musta pärjääjän, ehkä liiankin kanssa ja nyt opetellaan sitten sitä armoa omaa itseä kohtaan, avun pyytämistä ja sisäistä lempeyttä. Ehkä mä siis haaveilen siitäkin, että osaan ja opin tämän läksyn.
Ihanaa tekstiä! Aitoa jakamista. Tämä on vähän kuin uusi MO, johon me kaikki ollaan koukussa ;) On aika huippua todeta, että se, mistä edes osaa haaveilla, on paljolti jo tässä ja nyt. Mikä kiitollisuus!! Toi 'muutama viaton sana' on niin totta! Ne muovaa pahassa mielessä minäkuvaa tosi salakavalasti. Ja samalla se on myös oikein käytettynä voimaannuttava tapa vahvistaa omia ja tuttavien lapsia ja ystäviäkin. Sanoilla on voimaa. On aikamoinen taito, että osaisi olla oikeassa suhteessa kova ja lempeä. Kun molempia tarvitaan. Vanhempien tavat reagoida, ammatti-identiteetti ja vaikka mikä muu vaikuttaa... Hyvä ruokkii hyvää jne. Ja jos taas kaikki räksyttää ympärillä, tuskin kukaan jaksaa kauaa olla itse sydämellisyys. Näitä voisi pohtia vaikka kuinka!
Sanoilla on pelottavan paljon voimaa ja on aika hirveetä huomata miten ne sanat kaikuu omassa päässä vielä kymmenien vuosien jälkeen eikä sanojalla itsellään ole varmasti aavistustakaan.
Mulle yks sairaanhoitaja sanoi kerran ettei kaikki vanhemmat rakasta lapsiaan ja ettei kaikki ole hyviä vanhempia, siinä oli omalla kierolla tavallaan jotain vapauttavaa... kaikillehan jää lapsuudesta omat traumansa, mutta toivottavasti meidän lasten traumoista tulee vähän pienempiä ja helpommin hallittavia kuin omistani.
Tämä nyt vaan on tällaisen mielellään USAssa reissanneen mietteitä, mutta muistelen sun kertoneen, että ootte henkisesti kalifornialaisia ;) niin minne siellä muuttaisitte? Me rakastuttiin San Diegoon häämatkallamme... -TP
Me ollaan aina oltu henkisesti Calilaisia, tosin nyt lasten myötä ollaan jouduttu toteamaan että täällä pohjoisessa on a)turvallisempaa b)paaaaaaljon paremmat koulut c)edullisempaa d)turvallisempaa, turvallisempaa, turvallisempaa, niin ja paremmat koulut ja edullisempaa ja... ;)
No, jos asuttais Calissa ja saatais vapaasti päättää missä asuttais eikä tarvitsis ajatella esim L:n työn sanelemia realiteetteja (San Francisco Bay)... valinta olis varmaan joko Pasadena tai sitten esim. Laguna Beach. Näin laajempana kokonaisuutena siis Los Angeles, enkelten kaupunki.
Ensinnäkin KIITOS tästä elämänmakuisesta blogista ja siitä, että kaiken kiireen keskellä ehdit niin usein tätä päivittää! Olen aivan koukussa blogiisi ja on ihanaa kun aina täällä on uutta luettavaa (se ei tietysti ole ihanaa jos kuulumisenne ovat ikäviä..).
Kirjoitit, että sinulla on ollut vakava syömishäiriö ja masennus. Kuullostaa kovin tutulta, saman olen minäkin kokenut. Todella hienoa, että olet taistellut niistä eroon! Kunpa somaattiset vaivasi myös helpottaisivat mahd. pian.
Ja mitä sitten kysyisin...Olisi paljonkin kysymyksiä, mutta ehkä kysyn nyt sellaista, että mikä olisi sellainen asia, joka auttaisi teidän perhettä jaksamaan paremmin arjessa? Ja miten sen asian voisi toteuttaa?
Kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos myös hyvästä kysymyksestä! Eka ajatus oli että ihan hyvinhän me jaksetaan ;)
Meidän perheessä se pahin akilleen kantapää on varmaan se että turhan harvoin jaksetaan järjestää kahdenkeskeistä aikaa kodin ulkopuolelle. Pitäis vaan varata babysittereitä ja järkkäillä datenighteja tai vaikka lounasdeittejä. Me ollaan yritettykin sopia meidän vakkarisitterin kanssa sellaista joka kuukausittaista aikaa, mutta se on toistaiseksi jäänyt yrityksen tasolle. Ainakin kerran vuodessa olis varmaan myös hyvä yrittää lähteä viikonlopuksi johonkin ihan kahdestaan. Me ollaan kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ne yhteiset illat... lapset on aikaisin nukkumassa ja saadaan iltaisin ihan rauhassa vaihtaa kuulumisia. Varmaan huomaat, että mä uskon parisuhteen voimaan ;)
Toinen asia on ne mun opinnot. Mun suurin syy haluta kouluun on se mahdollisuus päästä taas sitä kautta rakentamaan tätä omaa minää. Mun täytyy vähitellen saada olla myös muutakin kuin äiti, autonkuljettaja, kuntoutuskoordinaattori, asianajaja jne. Mä haluaisin myös olla MÄ. Sitä nyt enshätään ratkotaan mun Suomikoulutyöllä ja vapaaehtoisprojektilla kirkossa.
Aika tavallisia asioita siis, sitä samaa mitä kaikissa muissakin lapsiperheissä, ihan universaalisti :)
Kiitos tästä ajatuksia herättävästä blogista, sä kuulut mun päivärutiiniin:)
Mulla on miljoona asiaa, joita haluaisin kysyä, mutta nyt mä kysyisin sitä, että jos/kun vakuutukset tulee L:n duunin kautta, niin voisiko hän vaihtaa firmaa? Siis jos saisi jonkin huippudiilin esim. kilpailijalta. Ja jos, niin miten uuden firman vakuutusyhtiö suhtautuisi... Siis mietin vaan, että Suomessahan vakuutusyhtiötä vaihtaessa poissuljetaan vanhat diagnoosit pois uudesta vakuutuksesta (joten kukaan ei voi esim. lasten vakuutuksia siirtää, jos on korvakroonikko tms). Tämä siis hiukan ammatilliseltakin kantilta ajateltuna.
L voisi ja voi hyvin vaihtaa työpaikkaa. Täällä toi vakuutusyhtiölainsäädäntö on vähän erilaista ja vaikka täälläkin aiheessa on paljon vikoja ja mielivaltaa niin niin kauan kun ihminen on yhtäjaksoisesti ollut vakuutettuna ei uudella vakuutusyhtiöllä ole oikeutta käyttää sitä vanhoja diagnooseja hoidon ulkopuolelle sulkevaa klausuulia.
Vakuutukset sinällään vaihtelee työnantajasta toiseen ja tällä hetkellä meillä on aivan armottoman hyvä vakuutus. Monet vakuutusplänit korvaa esim x määrän puheterapiaa vuodessa, x määrän toimintaterapiaa jne. meidän vakuutuksessa ei ole tällaisia rajoitteita vaan palveluita saa käyttää oman tarpeen ja halun mukaan. Näinpä harvalla kilpailijalla on tarjolla niin mahtavaa diiliä, koska sitä huonompaa vakuutusta pitäisi sit kompensoida rahalla ja lääkäri- ja terapiapalvelut on täällä aika hyvissä hinnoissa tunnetusti.
Ehkä ainoa hyvä asia - siis mun mielestä - siinä tulevassa Obama Caressa (jota siis henkeen ja vereen vastustan) on se että se poistaa vakuutusyhtiöiltä kokonaan mahdollisuuden sulkea olemassa olevia diagnooseja hoidon ulkopuolelle, olis vakuutushistoria yhtenäistä tai ei eli jatkossa vakuutuksen on aina korvattava.
Jostain syystä mua on jäänyt vaivaamaan mikä M:n oikea etunimi mahtaakaan olla? Ei tietenkään tarvitse kertoa jos se on "salaisuus", mutta kun k:n ja o:n nimet muistaakseni jossain alussa vilahti, niin tasapuolisuuden nimissä ois kiva tietä M:nkin :)
Se ei varsinaisesti ole mikään salaisuus, mutta jostakin syystä haluaisin suojella edes tällä tavalla meidän autistia "julkisuudelta" vinkkinä että ihan oikeesti L:n, K:n ja O:n nimet ei ala näillä kirjaimilla, eikä munkaan nimi Y:llä
Kiitos vastauksesta, kun oma ura on "jäissä", niin siksi oon kiinnostunut muiden urakehityksestä:D Jatkokysymys;) Saanko kysyä, että miksi vastustat Obaman uudistusta terveydenhuollosta?
Saa kysyä! Politiikka on mun lempiaihe ja L on tilaamassa mulle bumper stickeriä jossa lukee "I'd rather have a mormon than a moron" LOL
Obaman ja Clintoneiden ja kaikkien edeltäjien ajatus on hyvä ja kaunis ja KYLLÄ sivistysvaltiossa jokaisella kuuluu olla mahdollisuus terveydenhuoltoon.
MUTTA se että ihmiset pakotetaan terveydenhuollon piiriin on ensinnäkin perustuslainvastaista - no se on vaan pikkujuttu.
Yhdessäkään maailman maassa ei vielä ole onnistuttu luomaan hyvin toimivaa julkista terveydenhultojärjestelmää. Puhutaan me sitten Suomesta, Kanadasta tai Ranskasta (ne vakkari esimerkit) ollaan tilanteessa jossa byrokratian koneisto nielee valtavan määrän rahaa, ihmiset kuolee jonoihin, hoito on tasoltaan epätasaista ja hoitovirheitä tapahtuu tolkuttomasti. Rahaa säästetään välttämällä tarpeellisia toimenpiteitä, ottamalla turhia riskejä jne. Olisinko mä edelleen tässä koneen ääressä jos mua oltais hoidettu kesäpäivystyksessä Kanadassa tai Suomessa?
Sit sellainen ihan pikkujuttu että jo ilman sitä hianoa Obama Carea noin 5% väestöstä on ilman terveydenhuoltoa ja nekin hoidetaan hätätilanteessa vastoin yleistä käsitystä. Ei täällä kukaan jää sairaalan oven eteen kuolemaan... ensin hoidetaan ja sen jälkeen pohditaan kuka maksaa.
Viimeisenä mennään ihan meidän perheen omaan pieneen napaan ja itsekkäästi katsotaan Obama Caren vaikutusta meidän ihan tavallisten keskituloisten ihmisten terveydenhuoltoon. Meidän perheen terveydenhuoltokulut kasvavat tämän helkatin hienon systeemin takia $500/kk ja tämä summa siis käytettiin niitä palveluita tahi ei. Kelaa jos te saisitte Pikkujätistä tai Diacorista joka hiivatin kuukausi laskun vaikka olisitte kaikki terveitä kuin pukki?
Mä oon myöskin tässä asiassa ehkä naivi, ehkä itsekeskeinen,mutta oon sitä mieltä että niin makaa kuin petaa ja valtaosin homma olis hoidettavissa ihan työtä tekemällä. Joo poikkeuksiakin on, ne jotka sairastui syöpään ja sai samalla viikolla potkut jne. Mutta pääsääntöisesti ken tekee töitä ja vastaa itse elämästään saa myös ne terveydenhuoltopalvelut.
Mieli tekee kysyä milloin ja miten kolahti että olette "kotona" adoptoidussa maassa? Oliko päätös jo kypsä kun lähditte Suomesta, vai menittekö ensin tutkailemaan paikan päälle?
Olen ajatellut että teidän oli urheaa tehdä tällainen elämänmuutos puhtaalta pöydältä, ilman ystäviä ja sukua täällä, ja ihailtavaa myös kuinka hyvin olette sopeutuneet. Tietenkin meihin kaikkiin vaikuttaa eri pull ja push-asiat eri tavalla riippuen taustoista, eli esim. työ, perhesuhteet Suomessa ja ulkomailla, ilmasto, henkinen ilmapiiri y.m.
Ei tartte jaksaa vastata jos olette jo matkakohinassa, mutta itsekin ulkosuomalaisena tulee funtsittua näitä asioita ja mielellään vaihtaa ajatuksia samassa veneessä olleelta, toisaalta meillä on ollut vähän erilainen polku tallattavana :)
Aina mahtuu mukaan... justhan mä pääsin vauhtiin...
Mä taas oon aina ajatellut sen niin, että on helpompaa lähteä tavallaan omasta valinnasta kuin rakkaudesta. Me itse haluttiin tätä, mietittiin, pohdittiin, haaveiltiin ja odotettiin. Kun tuli mahdollisuus, lähdettiin. mehän ei koskaan olla oltu expatriaatteja vaan lähdettiin jo heti alkuun ns. lokaalilla sopimuksella, ihan tavallisiksi ihmisiksi - ei ilmaisia lomamatkoja, vuokria jne.
On hyvä kysymys koska tästä tuli koti... jossakin sanottiin että se aika on tutkimusten mukaan viisi vuotta ja kymmenen vuoden jälkeen ei enää voi palata entiseen. Eka vuosihan on sellaista tutustumista ja sopeutumista. Ensin kaikki on kivaa ja sit mikään ei ole kivaa. Lopulta tullaan kohtaan jossa näkee hyviä ja huonoja puolia molemmissa - uudessa ja vanhassa. Viisumista tuli greencard, greencardista kansalaisuus.
Yhtenä päivänä sitä vaan tajus että mun läheiset ystäväthän on täällä, enemmän kuin Suomessa. Toki ne Suomeen jääneet ihmiset edelleen oli ja on tärkeitä, mutta kun niitten kanssa ei jaa arkea niin se suhde muuttuu toisenlaiseksi. Vähitellen meidän suomalaiset ja muun maalaiset ystävät täällä alkoi vähetä, muuttivat pois tai muuten vaan elämä vei erisuuntiin. Tilalle tuli enenevässä määrin amerikkalaisia.
Rajapyykkejä? Töihinmeno jo heti ekana vuonna, lapsettomuushoidot ja M:n syntymä. M:n mukanaan tuomat uudet ystävät. Se kansalaisuus, poikain syntymä ja nyt vielä tää syväsukellus koulujärjestelmään, erityisopetukseen ja kuntoutuspalveluihin... pala palalta sitä vaan muuttui enemmä amerikkalaiseksi ja yhtäkkiä mä sairaalassa kuukausi sitten tajusin että mulle olis täys katastrofi maata siinä sänkyllä potalla alastomana, TOTTAKAI homma hoidettiin lakanoitten alla diskreetisti ;) (Siis muistan kun kävin ekaa kertaa gynellä täällä ja kysyin siltä lääkäriltä mihin sitä lakanaa käytetään?)
Olen samaa mieltä. On varmaan ihan eri asia lähteä täysin omasta valinnasta kuin rakkaudesta, ja ehkä myös helpompaa kun kummallakaan ei ole etulyöntiasemaa paikallisena. Itsessäni koen sen kummallisen asian että olen kokenut kaikki muuttajan ja paluumuuttajan rajapyykkikokemukset väärinä aikoina ja väärässä järjestyksessä. Huomaan kohtavaani uudestaan asioita joiden kanssa luulisin olleeni sinut jo vuosikausia sitten. En ole mitenkään lineaarisesti kokenut ensin uutuuden huumaa, sen jälkeen kauheaa koti-ikävää ja lopulta assimiloitumista. Tietenkin se johtuu osittain omista päätöksistäni muuttaa takaisin Suomeen ja tänne. Myllään jo rauhoittuneita vesiä ja nostan vanhoja tunteita esiin, syklisesti palaan entiseen minääni. Osittain taas eri elämäntilanteet tuovat haasteita. Opiskelijana ollessani rakastin tätä paikkaa enkä koskaan ole kokenut olleeni enemmän kotona missään, kun taas kotiäitinä oleminen täällä on minulle yhä hepreaa. Suomessa koin nämä päinvastoin.
Synnytin esikoiseni täällä, seuraavan Suomessa, taas seuraavat täällä. Esikoinen aloitti preschoolin täällä, koulun Suomessa, keskimmäinen päiväkodin Suomessa, koulun täällä. Juurettomia? En tiedä. Olen ylpeä siitä kuinka sulavasti he osaavat navigoida molemmissa kotimaissaan, mutta joskus mietin kuinka helpompaa olisi ollut vain yksimaisena. Pikkuhiljaa he tekevätkin jo asiasta omia johtopäätöksiään ja päättävät missä he haluavat aikuisena olla.
P.S. Jos gynekologin valkoinen lakana määrittelee olenko amerikkalaistunut, niin kyllä! Suomalainen miesgynekologi jopa kerran haukkui minut siitä kun häkellyin käskystä housut alas hänen edessään.
Sellainen tuli mieleen... ihan off topic, kun tiedän, että olet tosi hyvä kokki. Ihan perus arkiruokavinkeistä olisin kiinnostunut :)
VastaaPoistaSitten vähän eritason juttua, kun itse olen viime aikoina miettinyt paljon esimerkiksi sitä, mitä eväitä lapsuudenkodista saa elämään (ja saa reagoimaan ihan selkäytimellä) ja miten eri valinnat, elämänkäänteet ja ystävät vaikuttavat siihen, millainen olen, mitä tunnen ja ajattelen tai edes ymmärrän... Mistä sinä haaveilet? Mikä sinusta on tehnyt sen, mitä olet. Nämä siis sillä tasolla, mitä tällaisessa blogiymäristössä asiaa haluaa avata.
m
Arkiruokailusta voisin periaatteessa kirjoitta vaikka ihan oman juttunsa vaikka aika tavallistahan se tavallinen ruoka meilläkin on...
PoistaOlipahan ihanan hyvä ja haasteellinen kysymys! Kiitos!
Kaikkihan me väistämättä ollaan paitsi sen oman perimän, niin myös oman historian ja menneisyyden luomia kokonaisuuksia.
Mä haaveilen noin isolla tasolla sellaisesta pullantuoksuisesta elämästä, sellaisesta jonka mä jotenkin miellän ihan tavalliseksi ja joka taitaa mun maailmassa olla ja pysyä aika kaukana. Mä haaveilen perheestä jossa isä käy töissä, äiti on sairaanhoitaja ja tekee silleen sopivasti töitä, mä haaveilen siitä että lapset saa kasvaa ja käydä koulua rauhassa, niillä on ystäviä ja elämä tietyllä tavalla yksinkertaista ja helppoa - sellaista tv-sarjojen, aikakauslehtien ja kiiltokuvien elämää. Si hetkittäin pysähdyn ja tajuan että joo, mä en ole sairaanhoitaja eikä noi lapsetkaan ihan tavallisia, mutta silti me eletään jo sitä elämää... on kaunis koti ja mies töissä ja kolmelasta ja koira ja kiva asuinalue ja... just sitä... Sit mä haaveilen että meillä olis oma ranch. Ei mikään iso, mutta sellainen jossa vois olla lapsille ponit ja mulla hevonen ja Kanasille oma kanakoppi ja Koiran hyvä juoksennella... se on haave joka tuskin toteutuu, L ei ole mikään maalaispoika-viherpeukalo.
Mikä musta sit taas on tehnyt tällaisen? Millaisen? Miltä näytän ulos? Miltä sisään? Omissa silmissäni olen itseäni kohtaan turhankin kova, potkin itseäni takapuolelle tämän tästäki ja päässä soimaa äidin ääni - susta ei ole mihinkään. Näin just kuvan Pinterestissä jossa sanottiin että meidän vanhempien äänestä ja äänensävystä tulee aikanaan meidän lasten sisäinen ääni... se jäi soimaan mun mieleen ja taas tuli muistutus siitä miten paljon pahaa voi muutamalla viattomalla sanalla saada aikaan.
Lapsuuden kasvuympäristö oli epästabiili - noin nätisti sanottuna. Perheväkivaltaa, alkoholismia, koulukiusaamista, poliiseja ovella, vankilaa (joo, ei mulle) jne. oikea sosiaalitädin unelma tai painajainen ;)Valitettavan tuttu tarina kuitenkin ihan liian monelle. Lopputuloksena vakava syömishäiriö ja masennus.
Totaaliresetoinnin jälkeen oli hyvä lähteä rakentamaan uutta ja omasta mielestä lopputuloksesta tuli ihan mukiinmenevä. Ulkonäköpaineet jätin sairaalaan ja vaikken omaa fyysistä pakettia välttämättä ihaile, niin olen oppinut suhtautumaan siihen tietyllä lempeydellä, rakkaudella ja hyväksyen. Mä olen tällainen ja oikein hyvä tällaisena. Mä en enää osannut syyllistää itseäni edes lapsettomuudesta, en kokenut olevani naisena jotenkin sen takia huonompi, mä nyt vaan olin tällainen ja kyllähän me sitten lopulta ne lapsetkin saatiin - korkojen kanssa.
Lapsuus teki musta pärjääjän, ehkä liiankin kanssa ja nyt opetellaan sitten sitä armoa omaa itseä kohtaan, avun pyytämistä ja sisäistä lempeyttä. Ehkä mä siis haaveilen siitäkin, että osaan ja opin tämän läksyn.
Ihanaa tekstiä! Aitoa jakamista. Tämä on vähän kuin uusi MO, johon me kaikki ollaan koukussa ;)
PoistaOn aika huippua todeta, että se, mistä edes osaa haaveilla, on paljolti jo tässä ja nyt. Mikä kiitollisuus!!
Toi 'muutama viaton sana' on niin totta! Ne muovaa pahassa mielessä minäkuvaa tosi salakavalasti. Ja samalla se on myös oikein käytettynä voimaannuttava tapa vahvistaa omia ja tuttavien lapsia ja ystäviäkin. Sanoilla on voimaa.
On aikamoinen taito, että osaisi olla oikeassa suhteessa kova ja lempeä. Kun molempia tarvitaan. Vanhempien tavat reagoida, ammatti-identiteetti ja vaikka mikä muu vaikuttaa... Hyvä ruokkii hyvää jne. Ja jos taas kaikki räksyttää ympärillä, tuskin kukaan jaksaa kauaa olla itse sydämellisyys.
Näitä voisi pohtia vaikka kuinka!
Wau! Mahtia jos mä pääsen uudeksi MO:ksi!!!!
PoistaSanoilla on pelottavan paljon voimaa ja on aika hirveetä huomata miten ne sanat kaikuu omassa päässä vielä kymmenien vuosien jälkeen eikä sanojalla itsellään ole varmasti aavistustakaan.
Mulle yks sairaanhoitaja sanoi kerran ettei kaikki vanhemmat rakasta lapsiaan ja ettei kaikki ole hyviä vanhempia, siinä oli omalla kierolla tavallaan jotain vapauttavaa... kaikillehan jää lapsuudesta omat traumansa, mutta toivottavasti meidän lasten traumoista tulee vähän pienempiä ja helpommin hallittavia kuin omistani.
Tämä nyt vaan on tällaisen mielellään USAssa reissanneen mietteitä, mutta muistelen sun kertoneen, että ootte henkisesti kalifornialaisia ;) niin minne siellä muuttaisitte? Me rakastuttiin San Diegoon häämatkallamme... -TP
VastaaPoistaMe ollaan aina oltu henkisesti Calilaisia, tosin nyt lasten myötä ollaan jouduttu toteamaan että täällä pohjoisessa on a)turvallisempaa b)paaaaaaljon paremmat koulut c)edullisempaa d)turvallisempaa, turvallisempaa, turvallisempaa, niin ja paremmat koulut ja edullisempaa ja... ;)
PoistaNo, jos asuttais Calissa ja saatais vapaasti päättää missä asuttais eikä tarvitsis ajatella esim L:n työn sanelemia realiteetteja (San Francisco Bay)... valinta olis varmaan joko Pasadena tai sitten esim. Laguna Beach. Näin laajempana kokonaisuutena siis Los Angeles, enkelten kaupunki.
Ensinnäkin KIITOS tästä elämänmakuisesta blogista ja siitä, että kaiken kiireen keskellä ehdit niin usein tätä päivittää! Olen aivan koukussa blogiisi ja on ihanaa kun aina täällä on uutta luettavaa (se ei tietysti ole ihanaa jos kuulumisenne ovat ikäviä..).
VastaaPoistaKirjoitit, että sinulla on ollut vakava syömishäiriö ja masennus. Kuullostaa kovin tutulta, saman olen minäkin kokenut. Todella hienoa, että olet taistellut niistä eroon! Kunpa somaattiset vaivasi myös helpottaisivat mahd. pian.
Ja mitä sitten kysyisin...Olisi paljonkin kysymyksiä, mutta ehkä kysyn nyt sellaista, että mikä olisi sellainen asia, joka auttaisi teidän perhettä jaksamaan paremmin arjessa? Ja miten sen asian voisi toteuttaa?
Voimia, jaksamista, kaikkea hyvää toivotellen,
Puppis
Kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos myös hyvästä kysymyksestä! Eka ajatus oli että ihan hyvinhän me jaksetaan ;)
PoistaMeidän perheessä se pahin akilleen kantapää on varmaan se että turhan harvoin jaksetaan järjestää kahdenkeskeistä aikaa kodin ulkopuolelle. Pitäis vaan varata babysittereitä ja järkkäillä datenighteja tai vaikka lounasdeittejä. Me ollaan yritettykin sopia meidän vakkarisitterin kanssa sellaista joka kuukausittaista aikaa, mutta se on toistaiseksi jäänyt yrityksen tasolle. Ainakin kerran vuodessa olis varmaan myös hyvä yrittää lähteä viikonlopuksi johonkin ihan kahdestaan. Me ollaan kuitenkin siitä onnellisessa asemassa, että meillä on ne yhteiset illat... lapset on aikaisin nukkumassa ja saadaan iltaisin ihan rauhassa vaihtaa kuulumisia. Varmaan huomaat, että mä uskon parisuhteen voimaan ;)
Toinen asia on ne mun opinnot. Mun suurin syy haluta kouluun on se mahdollisuus päästä taas sitä kautta rakentamaan tätä omaa minää. Mun täytyy vähitellen saada olla myös muutakin kuin äiti, autonkuljettaja, kuntoutuskoordinaattori, asianajaja jne. Mä haluaisin myös olla MÄ. Sitä nyt enshätään ratkotaan mun Suomikoulutyöllä ja vapaaehtoisprojektilla kirkossa.
Aika tavallisia asioita siis, sitä samaa mitä kaikissa muissakin lapsiperheissä, ihan universaalisti :)
Kiitos tästä ajatuksia herättävästä blogista, sä kuulut mun päivärutiiniin:)
VastaaPoistaMulla on miljoona asiaa, joita haluaisin kysyä, mutta nyt mä kysyisin sitä, että jos/kun vakuutukset tulee L:n duunin kautta, niin voisiko hän vaihtaa firmaa? Siis jos saisi jonkin huippudiilin esim. kilpailijalta. Ja jos, niin miten uuden firman vakuutusyhtiö suhtautuisi... Siis mietin vaan, että Suomessahan vakuutusyhtiötä vaihtaessa poissuljetaan vanhat diagnoosit pois uudesta vakuutuksesta (joten kukaan ei voi esim. lasten vakuutuksia siirtää, jos on korvakroonikko tms). Tämä siis hiukan ammatilliseltakin kantilta ajateltuna.
sanna, mahtavaa päästä osaksi sun päivärutiinia!
PoistaL voisi ja voi hyvin vaihtaa työpaikkaa. Täällä toi vakuutusyhtiölainsäädäntö on vähän erilaista ja vaikka täälläkin aiheessa on paljon vikoja ja mielivaltaa niin niin kauan kun ihminen on yhtäjaksoisesti ollut vakuutettuna ei uudella vakuutusyhtiöllä ole oikeutta käyttää sitä vanhoja diagnooseja hoidon ulkopuolelle sulkevaa klausuulia.
Vakuutukset sinällään vaihtelee työnantajasta toiseen ja tällä hetkellä meillä on aivan armottoman hyvä vakuutus. Monet vakuutusplänit korvaa esim x määrän puheterapiaa vuodessa, x määrän toimintaterapiaa jne. meidän vakuutuksessa ei ole tällaisia rajoitteita vaan palveluita saa käyttää oman tarpeen ja halun mukaan. Näinpä harvalla kilpailijalla on tarjolla niin mahtavaa diiliä, koska sitä huonompaa vakuutusta pitäisi sit kompensoida rahalla ja lääkäri- ja terapiapalvelut on täällä aika hyvissä hinnoissa tunnetusti.
Ehkä ainoa hyvä asia - siis mun mielestä - siinä tulevassa Obama Caressa (jota siis henkeen ja vereen vastustan) on se että se poistaa vakuutusyhtiöiltä kokonaan mahdollisuuden sulkea olemassa olevia diagnooseja hoidon ulkopuolelle, olis vakuutushistoria yhtenäistä tai ei eli jatkossa vakuutuksen on aina korvattava.
Jostain syystä mua on jäänyt vaivaamaan mikä M:n oikea etunimi mahtaakaan olla? Ei tietenkään tarvitse kertoa jos se on "salaisuus", mutta kun k:n ja o:n nimet muistaakseni jossain alussa vilahti, niin tasapuolisuuden nimissä ois kiva tietä M:nkin :)
VastaaPoistaSe ei varsinaisesti ole mikään salaisuus, mutta jostakin syystä haluaisin suojella edes tällä tavalla meidän autistia "julkisuudelta" vinkkinä että ihan oikeesti L:n, K:n ja O:n nimet ei ala näillä kirjaimilla, eikä munkaan nimi Y:llä
PoistaKiitos vastauksesta, kun oma ura on "jäissä", niin siksi oon kiinnostunut muiden urakehityksestä:D Jatkokysymys;) Saanko kysyä, että miksi vastustat Obaman uudistusta terveydenhuollosta?
VastaaPoistaSaa kysyä! Politiikka on mun lempiaihe ja L on tilaamassa mulle bumper stickeriä jossa lukee "I'd rather have a mormon than a moron" LOL
PoistaObaman ja Clintoneiden ja kaikkien edeltäjien ajatus on hyvä ja kaunis ja KYLLÄ sivistysvaltiossa jokaisella kuuluu olla mahdollisuus terveydenhuoltoon.
MUTTA se että ihmiset pakotetaan terveydenhuollon piiriin on ensinnäkin perustuslainvastaista - no se on vaan pikkujuttu.
Yhdessäkään maailman maassa ei vielä ole onnistuttu luomaan hyvin toimivaa julkista terveydenhultojärjestelmää. Puhutaan me sitten Suomesta, Kanadasta tai Ranskasta (ne vakkari esimerkit) ollaan tilanteessa jossa byrokratian koneisto nielee valtavan määrän rahaa, ihmiset kuolee jonoihin, hoito on tasoltaan epätasaista ja hoitovirheitä tapahtuu tolkuttomasti. Rahaa säästetään välttämällä tarpeellisia toimenpiteitä, ottamalla turhia riskejä jne.
Olisinko mä edelleen tässä koneen ääressä jos mua oltais hoidettu kesäpäivystyksessä Kanadassa tai Suomessa?
Sit sellainen ihan pikkujuttu että jo ilman sitä hianoa Obama Carea noin 5% väestöstä on ilman terveydenhuoltoa ja nekin hoidetaan hätätilanteessa vastoin yleistä käsitystä. Ei täällä kukaan jää sairaalan oven eteen kuolemaan... ensin hoidetaan ja sen jälkeen pohditaan kuka maksaa.
Viimeisenä mennään ihan meidän perheen omaan pieneen napaan ja itsekkäästi katsotaan Obama Caren vaikutusta meidän ihan tavallisten keskituloisten ihmisten terveydenhuoltoon. Meidän perheen terveydenhuoltokulut kasvavat tämän helkatin hienon systeemin takia $500/kk ja tämä summa siis käytettiin niitä palveluita tahi ei. Kelaa jos te saisitte Pikkujätistä tai Diacorista joka hiivatin kuukausi laskun vaikka olisitte kaikki terveitä kuin pukki?
Mä oon myöskin tässä asiassa ehkä naivi, ehkä itsekeskeinen,mutta oon sitä mieltä että niin makaa kuin petaa ja valtaosin homma olis hoidettavissa ihan työtä tekemällä. Joo poikkeuksiakin on, ne jotka sairastui syöpään ja sai samalla viikolla potkut jne. Mutta pääsääntöisesti ken tekee töitä ja vastaa itse elämästään saa myös ne terveydenhuoltopalvelut.
Huh, tulipahan saarnattua...
Mahtuuko vielä kyselytunnille? :)
VastaaPoistaMieli tekee kysyä milloin ja miten kolahti että olette "kotona" adoptoidussa maassa? Oliko päätös jo kypsä kun lähditte Suomesta, vai menittekö ensin tutkailemaan paikan päälle?
Olen ajatellut että teidän oli urheaa tehdä tällainen elämänmuutos puhtaalta pöydältä, ilman ystäviä ja sukua täällä, ja ihailtavaa myös kuinka hyvin olette sopeutuneet. Tietenkin meihin kaikkiin vaikuttaa eri pull ja push-asiat eri tavalla riippuen taustoista, eli esim. työ, perhesuhteet Suomessa ja ulkomailla, ilmasto, henkinen ilmapiiri y.m.
Ei tartte jaksaa vastata jos olette jo matkakohinassa, mutta itsekin ulkosuomalaisena tulee funtsittua näitä asioita ja mielellään vaihtaa ajatuksia samassa veneessä olleelta, toisaalta meillä on ollut vähän erilainen polku tallattavana :)
Aina mahtuu mukaan... justhan mä pääsin vauhtiin...
PoistaMä taas oon aina ajatellut sen niin, että on helpompaa lähteä tavallaan omasta valinnasta kuin rakkaudesta. Me itse haluttiin tätä, mietittiin, pohdittiin, haaveiltiin ja odotettiin. Kun tuli mahdollisuus, lähdettiin. mehän ei koskaan olla oltu expatriaatteja vaan lähdettiin jo heti alkuun ns. lokaalilla sopimuksella, ihan tavallisiksi ihmisiksi - ei ilmaisia lomamatkoja, vuokria jne.
On hyvä kysymys koska tästä tuli koti... jossakin sanottiin että se aika on tutkimusten mukaan viisi vuotta ja kymmenen vuoden jälkeen ei enää voi palata entiseen. Eka vuosihan on sellaista tutustumista ja sopeutumista. Ensin kaikki on kivaa ja sit mikään ei ole kivaa. Lopulta tullaan kohtaan jossa näkee hyviä ja huonoja puolia molemmissa - uudessa ja vanhassa. Viisumista tuli greencard, greencardista kansalaisuus.
Yhtenä päivänä sitä vaan tajus että mun läheiset ystäväthän on täällä, enemmän kuin Suomessa. Toki ne Suomeen jääneet ihmiset edelleen oli ja on tärkeitä, mutta kun niitten kanssa ei jaa arkea niin se suhde muuttuu toisenlaiseksi. Vähitellen meidän suomalaiset ja muun maalaiset ystävät täällä alkoi vähetä, muuttivat pois tai muuten vaan elämä vei erisuuntiin. Tilalle tuli enenevässä määrin amerikkalaisia.
Rajapyykkejä? Töihinmeno jo heti ekana vuonna, lapsettomuushoidot ja M:n syntymä. M:n mukanaan tuomat uudet ystävät. Se kansalaisuus, poikain syntymä ja nyt vielä tää syväsukellus koulujärjestelmään, erityisopetukseen ja kuntoutuspalveluihin... pala palalta sitä vaan muuttui enemmä amerikkalaiseksi ja yhtäkkiä mä sairaalassa kuukausi sitten tajusin että mulle olis täys katastrofi maata siinä sänkyllä potalla alastomana, TOTTAKAI homma hoidettiin lakanoitten alla diskreetisti ;) (Siis muistan kun kävin ekaa kertaa gynellä täällä ja kysyin siltä lääkäriltä mihin sitä lakanaa käytetään?)
Olen samaa mieltä. On varmaan ihan eri asia lähteä täysin omasta valinnasta kuin rakkaudesta, ja ehkä myös helpompaa kun kummallakaan ei ole etulyöntiasemaa paikallisena.
PoistaItsessäni koen sen kummallisen asian että olen kokenut kaikki muuttajan ja paluumuuttajan rajapyykkikokemukset väärinä aikoina ja väärässä järjestyksessä. Huomaan kohtavaani uudestaan asioita joiden kanssa luulisin olleeni sinut jo vuosikausia sitten. En ole mitenkään lineaarisesti kokenut ensin uutuuden huumaa, sen jälkeen kauheaa koti-ikävää ja lopulta assimiloitumista. Tietenkin se johtuu osittain omista päätöksistäni muuttaa takaisin Suomeen ja tänne. Myllään jo rauhoittuneita vesiä ja nostan vanhoja tunteita esiin, syklisesti palaan entiseen minääni. Osittain taas eri elämäntilanteet tuovat haasteita. Opiskelijana ollessani rakastin tätä paikkaa enkä koskaan ole kokenut olleeni enemmän kotona missään, kun taas kotiäitinä oleminen täällä on minulle yhä hepreaa. Suomessa koin nämä päinvastoin.
Synnytin esikoiseni täällä, seuraavan Suomessa, taas seuraavat täällä. Esikoinen aloitti preschoolin täällä, koulun Suomessa, keskimmäinen päiväkodin Suomessa, koulun täällä. Juurettomia? En tiedä. Olen ylpeä siitä kuinka sulavasti he osaavat navigoida molemmissa kotimaissaan, mutta joskus mietin kuinka helpompaa olisi ollut vain yksimaisena. Pikkuhiljaa he tekevätkin jo asiasta omia johtopäätöksiään ja päättävät missä he haluavat aikuisena olla.
P.S. Jos gynekologin valkoinen lakana määrittelee olenko amerikkalaistunut, niin kyllä! Suomalainen miesgynekologi jopa kerran haukkui minut siitä kun häkellyin käskystä housut alas hänen edessään.