Päivä 90 - viimeiset kymmenen

Uskomatonta että tämä sadan päivän jakso lähenee loppuaan... Mitä sitten? Uusi blogi? Jatkan samaa ja lisään vaan päiviä?  Vaihdan nimeä? Mielipiteitä lukijat?

Koulukuljetus sählää ja meillä oli aamulla oven edessä M:n bussi. Ihan kiva joo, mutta kun sen bussin piti olla siinä oven edessä vasta kolme tuntia myöhemmin... M huolestuu, pitikö hänen sittenkin jo mennä kouluun kun bussikin tuli jo... soitan koulukuljetuksiin ja he lupaavat hoitaa asian, jäin kuitenkin miettimään kuinka käy... Ihan vähäpätöinen asia, eikä se nyt mikään homma ole pakata laumaa autoon ja ajaa M kouluun, eihän sinne ja kuin kymmenen minuuttia jos sitäkään... M:n maailmassa se vaan ON iso asia, se tuleeko se bussi vai ei. M:n pitää saada tietää – joo mä aikuisena tiedän ettei kaikki aina mene niin kuin on suunniteltu ja siihenkin täytyy oppia, mutta luottamus koulukuljetukseen ei ehkä ole hyvä harjoittelukappale – tuleeko se bussi vai ei, miten kouluun mennään ja koska, mieluiten jo edellisenä päivänä. Onneksi bussi numero 27 tuli aikataulussaan ja neiti pääsi kyytiin, meillä kun oli jo taanoin ongelma siitä, että normibussi numero 49 meni rikki ja muutama päivä jouduttiin kulkemaan 45:llä.

Järjestystä elämään

Huomenna on M:n erityisopetussuunnitelma palaveri. Mä odotan sitä enkä kuitenkaan tiedä mitä odottaa, mä en tiedä miten se on edistynyt vai onko... mä en tiedä miten mun pitää valmistautua kun en edes tiedä missä ollaan... enkä mä edes tiedä mitä mun kuuluis haluta... uudet lausunnot olen toimittanut koululle jo aikaa sitten... ajattelin vaan kertoa meidän kesäsuunnitelmista, sosiaalisen toiminnan ryhmästä, terapiasta ja ABA:sta, kysyä neuvoa kesän aktiviteetteihin – mitä pitää harjoitella? Kirjoittamista? Matematiikkahan tolla on hallussa, mutta kyllä kai sitäkin olis hyvä vähän harrastaa... lomailun ohessa. Tavalliset lapset saa kesällä vaan lomailla, vai saako? Erityiset joutuu pitämään yllä koulussa opittuja taitoja jottei syksyllä taas tarvitse aloittaa alusta... erityisten vanhemmat – mä, rakennan siis viimeisen kouluviikon kunniaksi meille kotiin tällaista kotikoulua, tilailen taidetarvikkeita ja papereita, koulumatskuja ja muuta tilpehööriä. Valmistaudun ottamaan äidin ja koordinaattorin roolien lisäksi myös sen opettajan roolin. Siinä sivussa teen meille kesäisiä PECsejä... uimaranta, kotipiha, jätski, grillaus, piknik...

Meidän kesä PECseinä

M:n unitutkimus on muutaman viikon kuluttua... ensimmäisten aikojen piti olla vasta elokuun lopulla ja me saatiin aika heinäkuun ensimmäiselle... joku korkeampi voima tätä meidän elämää näköjään ohjaa, meillä kaikki on sujunut niin nopeasti ja hyvin. Muutama viikko on siis aikaa harjoitella sitä sairaalassa nukkumista ja niitä antureita naamassa ja päässä... mua jännittää, mutta välillä toi tyttö yllättää ja suhtautuu ihan kummiin asioihin yllättävällä tyyneydellä, toivottavasti tämä olis yksi niistä.

Näillä eväillä sairaalaan nukkumaan

 Me puhuttiin tästä ystävän kanssa viime viikolla, kuinka se ensimmäinen erityislapsi perheessä on valtava shokki ja kuinka se muuttaa kaiken ja joudut rakentamaan elämän pala palalta uudestaan... sitten kun toisella ja kolmannella lapsella todetaan erityistarpeita se ei tunnukaan enää oikeastaan miltään, ihan tavalliselta tai itseasiassa ihan itsestään selvältä. Tottakai niilläKIN on jotain, ja niin kauan kun puhutaan vaan puheterapiasta ja toimintaterapiasta ilman diagnooseja niin eihän sitä edes lasketa. Rakkaita ne on silti, olkoon vaikka puolikkaita...