Päivä 147 - autistit ei matkusta

Mitenköhän tän asian pystyis muotoilemaan niin että se ei tule negatiivisena asiana vaan enneminkin toteamuksena.

Kun M oli kaksi, me oltiin oltu sen kanssa Suomessa, Californiassa, Oregonissa, Oregonissa ja ennen kuin se täytti kolme me oltiin käyty Calissa ja jo uudelleen, sillä kierroksella pojatkin oli jo mukana, ja Oregonissahan me käydään kahdesti vuodessa lomailemassa... ainahan näillä reissuilla on haasteensa ollut – no lomatalossa ei oikeastaan – mutta hotelli ja kiertolaiselämään lasten kanssa liittyy haasteita, se kuuluu asiaan enkä mä muuta siis ole koskaan ikinä olettanutkaan. Okei, ekalla Calin reissulla M oli välillä niin ylistimuloitunut että muistutti enemmän paholaista kuin lasta ja tokalla Calin matkalla Disneylandiin oltiin yltiövarovaisiarauhallisiatäsmällisiäjärjestelmällisiä, ei niinkään M:n vaan enneminkin noitten alle vuoden vanhojen poikien takia. Oli ruoka-ajat ja päikkärit, kaikki sujui järjestelmällisesti ja rutiinilla. Mutta ollaan siis matkustettu lasten kanssa PALJON ja rohkeasti ja mulla ei todellakaan ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia ja ajatushattaroita tästä asiasta.

Mä yritän oikeesti suhtautua tähän juttuun asiallisesti, ilman sen suurempia tunteita ja silti kyyneleet pyrkii väkisinkin esiin... mun lapsi ei pysty matkustamaan, se ei kertakaikkiaan pysty siihen, että sillä ei ole mitään kiinnekohtaa tavalliseen... mun on vaikeeta tätä eritelläkään, kun mitään yksittäistä asiaakaan ei tapahtunut, se on vaan se miltä toi tyttö näyttää, miten se käyttäytyy, se kokonaisuus... se että mä vanhempana näen että se on sille oikeasti yhtä tuskaa ja siinä sivussa aikalailla meille muillekin.

Ehkä tää selventää asiaa... tästä lähtien me emme lomaile muualla kuin Lomatalossa M:n kanssa. Ensi keväänä kun lähdetään Disneylandiin ennen poikien kolmansia synttäreitä on meidän etsittävä niiksi päiviksi M:lle hoitopaikka tai hoitaja kotiin. M ei voi lähteä mukaan. Siinä ei vaan kertakaikkiaan ole mitään järkeä yhtään kenenkään kannalta. Kun M täyttää kuusi me voidaan hakea omaishoidon lomittajaa osavaltiolta ja niin meidän taitaa olla pakko myös tehdä. Musta tuntuu ihan äärimmäisen vaikealta – melkein mahdottomalta - myöntää, että mun lapseni vamma estää meitä lomailemasta perheenä, mutta niin se vaan tekee. Autistit ei vaan viihdy lomilla, ne on parhaimmillaan arjessa ja siihen liittyvissä rutiineiss, siihen on nyt tällä erää tyytyminen.

Tämän päivän aikana M on mm:

1. kieltäytynyt lähtemästä ”field tripille” kun ei haluu mennä pellolle – mä unohdin taas ettei se kykene abstraktiin ajatteluun ja ”field trip” on tälle lapselle siis peltomatka eikä päiväretki
2. muistuttanut mua että sen pitäis olla toimintaterapiassa kello 8am sekä tänään, että huomenna ja ettei me myöskään ehditä O:n puheterapiaan täältä – kuinka moni nelivuotias a) kiinnittää huomiota moiseen b) välittää aiheesta tällä tasolla
3. tarvinnut paketillisen laastareita näkymättömiin haavoihin – on sillä mielikuvitus
4. kiukutellut, raivonnut, itkenyt autossa tauotta – onneksi se on viispistevyössä – siinä missä veljet on katselleet maisemia, lukeneet kirjaa, laulaneet ja jutelleet
5. kysynyt kolmen minuutin välein koska me palataan hotelliin ja/tai kotiin – me ollaan siis kuitenki tehty noin lastenkin mittapuulla kivoja asioita, M ei vaan halua tehdä mitään muuta kuin samaa kuin kotona
6. haastanut riitaa kaiken liikkuvan kanssa, etenkin jos siihen sattuu koskemaan
7. herännyt videltä ja hakenut nyt puolisentoistatuntia unta hiljaisessa, hämärässä huoneessa – saanut lääkkeensä nukkumaan mennessä. Pojat nukkuu ja kohta nukun minäkin.

Mutta ennen kaikkea se on se intensiteetti jolla asiat tapahtuu, se saa mut haluamaan junan alle, ja se että se vaatii meiltä vanhemmilta 98% huomiosta ja sen on mun mielestä ihan hirvittävän väärin noita kahta pientä poikaa kohtaan, ne jää AINA ilman, AINA.

Mulla on ihania kuvia tältä reissulta, laittelen niitä kunhan saan vähän perattua noita satoja otoksia.