Päivä 154 - anoreksia nervosa

Yleisen hälinän jälkeen vakavampaan aiheeseen jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä autismin kanssa, mutta lasten sitäkin enemmän. Tämä aihe liitetään yleisesti naisiin ja tyttöihin, mutta se koskettaa ihan yhtä paljon pieniä poikia.

Mä olen viime aikoina seurannut netissä ja paikan päällä ystävien keskustelua, osaan osallistunut, osan jättänyt väliin siksi että mun on vaikeeta sanoa aiheesta mitään ilman suurta intohimoa oman menneisyyteni vuoksi ja toisaalta siksi että tämä aihe nostaa aina mun karvat pystyyn ja saa mut ärtyneeksi... ”If you don’t have anything nice to say, just shut up” – tätä filosofiaa noudattaen olen siis monesti ollut osallistumatta tähän keskusteluun.

Kun mä katson kuvia lapsuudestani – no niitä ei plajoa ole – mutta niitä vähiä kuvia katsoessani näen ihan tavallisen lapsen. En ollut laiha, en oikeastaan pyöreäkään vaan tavallinen. Koulussa mä olin jo pienestä kuitenkin läski. Kotona mutsi murehti omia kilojaan, vertasi mua ja itseään ja muisti aina säännöllisesti kysyä et aionko mä ihan oikeasti ottaa jälkiruokaa tai huomautti et mä söin aika paljon. Teini-ikäisenä äiti olis mielellään lainannut mulle vaatteitaan, mutta ne ei kuulemma mahtuneet mulle... no, ehkä mutsilla oli ikijojossaan menossa se laiha vaihe ja saattoi siis olla tottakin. Joululahjaksi se osti mulle usein liian pieniä vaatteita enkä tänä päivänäkään osaa sanoa oliko se sitä ”Spanglish” elokuvan taktiikkaa jolla mua kannustettiin laihemmaksi vai luuliko se et mä mahtuisin niihin. Mä muistan kuinka kesällä maalla käytiin kahvipöydässä keskustelua jostakin ihmisestä joka saattoi syödä kokonaisen juuston kerralla, mutta se olikin niiiiiiiiiin lihava. Mä opin ettei juustoa saa syödä, se lihottaa. Mun elämän ahdistavimpia muistoja oli kun oltiin jossakin etelen lomalla ja mutsi sanoi et saan tilata mansikoita ja kermavaahtoa jos sovitaan että en enää sen jälkeen syö niitä – ei tehnyt enää mieli.

Lopulta sairastuin. Sairastuin Anoreksiaan ja sovin itseni kanssa että saan syödä kerran päivässä JOS liikun tarpeeksi. En ollut enää lihava, en kenenkään mittapuulla ja voi sitä ihanaa hyväksyntää jonka sain kun vihdoinkin olin laiha, ihanan, ihanan laiha. Ei sillä ollut väliä etten pystynyt kävelemään portaita pyörtymättä tai että näin painajaisia siitä että söin tai että en pystynyt lukemaan pääsykokeisiin kun en enää vaan jaksanut – mä oli laiha, se oli parasta ja ihmiset rakasti mua vihdoinkin kun mä olin laiha. Ensimmäisellä kerroksella rimpuilin itse eroon syömishäiriöstäni, rakastuin ja pääsin kuiville – hetkeksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin piti laihduttaa vaan ihan vähän, silloin siihen kyllä oli ihan aihettakin, mä oli lihava. Lopulta mä painoin 48kg, ajoin pyörällä parikymmentä kilometriä päivässä, kävin useammassa jumpassa ja söin 100-300kcal päivässä. Jos ylitin kalorimäärän tai olin jossakin missä en voinut olla syömättä, oksensin. Mut pelasti silloin sairaala. Mä vietin psykiatrisessa sairaalassa kolmekuukautta kesästä syksyyn opetellen syömään. Jouluna painoin 56kg ja näytän niissä valokuvissa edelleen sairaalloisen laihalta. Omasta mielestäni olin lihava, armoton läski ja niinpä seuraavana kesänä painoin taas alle 50kg ja tie vei takaisin sairaalaan. L oli väsynyt, mä olin väsynyt, tämä oli se hetki kun oltiin todella lähellä lähteä eriteille. Jos näin olisi tapahtunut en todennäköisesti istuisi tässä vaan olsisin laihduttanut itseni hengiltä.

Rakkautta, aikaa, terapiaa ja oma tahto taistella itseni ulos siitä maailmasta. Se oli kauheeta aikaa ja mulla oli koko ajan aivan armottoman paha olla niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mä paranin, siis oikeesti paranin. En mä edelleenkään omasta ulkomuodostani välttämättä pidä, mutta olen oppinut hyväksymään että mä olen tällainen ja hyvä ja kaunis just näin. Mä en laihduta – ikinä. Saatan lopettaa sokerin syönnin vähäksi aikaa, mutta lähinnä siksi että sokeriin tulee helposti riippuvuussuhde ja se on hyvä katkaista. Meillä ei syödä kevyttuotteita, meillä ei puhuta painosta – ei omasta eikä lasten, ei lasten eikä aikuisten kuullen, ei ole tarvetta. Me syödään luomua ja tavallista semiterveellistä ruokaa. Jos haluan pullan, syön sen, jos tekee mieli pitsaa syön sen miettimättä asiaa sen kummemmin. Mä en ole laiha, mä en ole sairaalloisen lihava, olen tavallinen tai ehkä vähän tavallista pulleampi, pehmeämpi tavallinen – hyvä tällaisenaan 76kg ja hyvä näin.

Miksi mä kirjoitan tämän? Koska mä kuulen koko ajan oikealta ja vasemmalta kuinka jonkun lapsi on isompi kuin toisen ja kuinka oma maha, takapuoli, reidet, rinnat, nenä, jalat on vääränlaiset tai läskit tai rumat tai muuten vaan liian jotakin. Mä en ole pyhimys, kyllä mäkin kiinnitän huomiota ihmisiin jotka on sairaalloisen ylipainoisia ja mietin et ehkä toikin vois jättää ton munkin syömättä. Mä suren niitten ystävien lapsia joiden vanhemmat läpsäisee niitä tyttöjään kädelle ja sanoo ettet kyllä ota toista munkkia ta parempi jos et söis munkkeja ollenkaan. Mä suren niitten perheitten lapsia joiden äidit seisoo peilin edessä ja on ylpeitä kun ne on laihempia kuin omat teini-ikäiset lapsensa. Mä suren jokaista lasta joka kasvaa perheessä jossa ulkonäkö, syöminen ja syömättä jättäminen on jokapäiväinen keskustelunaihe.

Mä haastankin nyt jokaisen lukijan yhdeksi kokonaiseksi viikoksi olemaan kommentoimatta omaa ulkonäköään negatiiviseen sävyyn, olemaan puhumatta kaloreista ja lihomisesta ja laihtumisesta, olemaan puhumatta ruuasta jota saa tai ei saa syödä. Ajatella saa, mutta ei sanoa ääneen... kuka pystyy?