Päivä 97 - kyynelsilmin

Täähän on ihan standardi kamaa ja kaikki äidithän itkee lastensa kevätjuhlissa, mutta mä liitän tähän sen biisin minkä ne siellä soitti ja sen soidessa kyllä paatunein ja kovasydämisin ja kivikasvoisinkin kaivoi nenäliinaa esiin... Mä katselin kattoon ja puhaltelin ja kirosin ripsivärin. Mutta oli ne niin suloisia kun esittivät osaamansa laulut, M eturivissä lauloi täysin rinnoin ja esiintyi, mun lapsi! Eihän M esitä mitään, sehän istuu hiljaa ja tuijottaa varpaitaan...

Esitysten ja todistusten jaon jälkeen

Se esityksiä seuraava ”kahvitilaisuus” poikkesi ehkä eniten niistä tavanomaisista kevätjuhlista. Tässä tilaisuudessa ei nimittäin keskusteltu omien lasten erinomaisuuksista ja erityisen pätevistä baletinopettajista. Sen sijaan puheenaiheena oli kesä, omien erityisten erityisyyden syyt ja ne maan parhaat puhe-, toiminta- ja muut mahdolliset terapeutit. Oli vaikeita allergioita, autoimmuunisairauksia, autismia, dysfasiaa, SI-häiriöitä, kaikkea siltä väliltä ja sen ylitse. Yhden lapsen vanhempi oli kiitollinen jokaisesta päivästä jonka saa lapsensa pitää – niinhän me kaikki – mutta samalla tiedostaen sen, että luopuminenkin on vielä edessä. Tunsin itseni etuoikeutetuksi, mun lapsella on ”vaan” neurologisia ongelmia, se on autisti, siihen ei kuole... olen menettänyt lapsen, mutta en sillä tavalla.  Jokainen vanhempi oli yhtä innokas vaihtamaan sähköposteja ja puhelinnumeroita, pitämään huolta että nämä lapset tapaavat toisiaan myös kesällä. Kaikki yhtä pelokkaita siitä, että edessä on mahdollinen taantuminen jos ei erityisesti taistele sitä vastaan. Kaikki yhtä ihanan erityisiä, erityisten vanhempia.

Tästä alkaa siis kesä... meidänkin elämässä kesä tarkottaa lisääntynyttä aikaa, tosin terapioita on edelleen neljänä päivänä viidestä. Ei kuitenkaan seitsemää tuntia vaan tunnin, kaksi tai kolme.  On aikaa leikkiä, uida, ajaa pyörällä, käydä puistoissa ja retkillä. On aikaa myös ihan vaan olla – ihanaa!

Billy Dean - Let Them Be Little