Päivä 102 - 100+

100+ lääkäriä... anemia... rukous... se huutaa koko ajan... ylistimulaatio – unet – unettomuus – hiljainen aika – kaksi samanlaista ja yksi eri...

...mun muistilista tämän päivän kirjoitusta varten.

L laski mulle ystävällisesti eilen että jos siis terapiat ja kuntoutustoimet lasketaan mukaan on meidän perheessä käyty ensimmäisen kuuden kuukauden aikana yli sata kertaa ”lääkärissä” – lääkäri siis lainausmerkeissä koska siinä mukana muitakin kuin varsinaisia lääkäreitä... ei ihme, että musta tuntuu et ollaan koko vuosi istuttu odotushuoneissa, niin ollaankin ja vaikka tahti on hidastunutkin niin kyllähän näitä käyntejä tulee meille kaikille koko ajan lisää... viikon päästä M:n unitutkimus, mun pitäis mennä gastroeneorologille, L:n pitäis mennä fysiatrille, sitten ne terapiat ja evaluaatiot ja... tavallinen flunssa ei onneksi ole pahemmin häirinnyt viime syksyisen keuhkokuume episodin jälkeen. Me keskitytään erikoissairaanhoitoon ja kuntoutukseen... hah, hah, haa... Oikeesti kuitenkin toi 100+ kuulostaa aika hurjalle kun ollaan totuttu et lääkäreissä käydään ehkä kerran tai kaks vuodessa.

Siellä uniklinikalla ne viimeksi passitti meidät labraan tarkistuttamaan niitä M:n rautavarastoja... tyttö on kohtuullisen aneeminen. Toivottava taso olis päälle 40, maksimi 60 ja M:n taso 11. Eihän se mikään ihme ole, kun eihän toi ole vuosiin mitään oikeeta syönytkään ja nyt jälkikäteen mietin et miksei sen veriarvoja koskaan tarkistettu tavallisessa lääkärissä? Rautaa siis ja mun mielestä ihan armottoman iso annos... 160mg vuorokaudessa ja siinä sitä varsinaista rautaa 50mg. Mä syötän tolle tytölle luumuja aamuin illoin ja toivon parasta. Onneksi se osaa niellä tabletin.

Rukouksesta kirjoitan toiste... se sietää saada omansa. Se on tässä listalla koska olen miettinyt asiaa paljon viimeaikoina.

Eilen oltiin siis kyläilemässä ja päivä ehkä siitä johtuen jotenkin erilainen muutenkin... jo lähtiessä M kävi ylikierroksilla, mua väsytti ja yritin torkahtaa matkalla autossa. Unen ja valveen rajamailta vastailin tyttäreni katkeamattomaan kysmystulvaan ja jossakin välissä tajusin että sehän ei puhu vaan huutaa ja äänen sävyssä on jatkuvasti sellainen tietynlainen ”urgency” – M ei ylistimuloituessaan osaa rauhoittua ja keskustelu muuttuu huutamiseksi ja vaatimuksiksi. Ei rumasti tai kiukkuisesti tai vihaisesti, mutta se äänen taso on kova ja sävy vaativa – ei käskevä – vain vaativa... Se ei okeesti puhu, se huutaa, ihan kuin ei muuten saisi ääntään kuuluville, ihan kuin varmistaakseen että me kuullaan, ihan kuin varmistaakseen että mun on pakko vastata ja munhan on pakko vastata.

Siinä vaiheessa kun kello oli varttia yli kuusi ymmärsi myös isäntäväki tän meidän kummallisen aikataulun kun kannettiin kolme varsin käsittämättömässä tilassa olevaa lasta autoon... kaikki tappelee, riehuu, kirkuu, itkee ja kiipeilee pitkin seiniä yhtäaikaa – aika lähteä kotiin, tai itse asiassa olis ollut jo ennen kuin tilanne pääsi tähän. Täydellisessä maailmassa meillä oltais aina kotosalla noin pari tuntia ennen nukkumaan menoa ilman mitään sen kummempaa tapahtumaa... joskus täytyy vaan tehdä muutakin kuin istua kotona. K kestää hyvin riehumisen, sehän nyt käy luonnostaan ylikierroksilla, mutta ne kaksi muuta... Kello 20:30 M oli jo meidän sängyssä kolmannen painajaisensa jälkeen.

Onneksi kotimatkalla oli kauniit maisemat...

Loppu huipennukseksi M:n nappaama kuva musta...