Päivä 102 - rukous

Meidän perheessä vallitsee tietynlainen kauhun ja ajatusten tasapaino... mä olen enemmän kuin pelkkä tapaluterilainen, mutten kuitenkaan sillai perinteisesti ”uskovainen” ja L taas on vähemmän kuin mouho agnostikko ja vähemmän kuin se tapaluterilainen... lapset kasvaa siinä jossakin välissä. Kaikille kolmelle on järjestetty kastejuhla – koska se oli mulle tärkeetä. M aloitti koulunsa kristillisessä koulussa – koska se oli mulle tärkeetä ja koska ne nyt on perushyviä kouluja ja pojat menee siihen samaan kouluun sitten aikanaan. M menee kesän aikana yhdelle raamattuleirille – koska se oli mulle tärkeetä ja koska ne on huomattavasti edullisempia kuin muut leirit... see the pattern? Julkisissa kouluissa ei ole minkäälaista kosketusta mihinkään uskontoon ja mun mielestä lasten on tärkeää ainakin ymmärtää omaa kulttuuriperimäänsä.

Mun mielessä kaikki on tasa-arvoisia Taivaanisän silmien edessä, ikään, rotuun, varallisuuteen, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Mun mielestä mies ja nainen ei välttämättä tee hyviä vanhempia, ja nainen ja nainen tai mies ja mies voi olla vähintäänkin yhtä hyvä yksikkö vanhempina. Sori – poliittinen osuus hoidettu.

Mutta se rukous... mä olen aina rukoillut, ellei muuta niin puolihuolimattomasti nukkumaan mennessä sen iltarukouksen. M:n kanssa rukoiltiin myös, jokaisena iltana. Toukokuun 29. kolme vuotta sitten tämä yhteys katkesi ja ehkä se että asia on kolmen vuoden jälkeen taas mielessä kertoo siitä että se on palannut. Mä menetin uskoni, en Taivaanisään vaan rukoilemiseen ja rukouksen voimaan sinä päivänä, siinä hetkessä kun siellä ultrassa, siellä hämärässä huoneessa tuli hiljaisuus ja minä itkin. En vaan pystynyt enää... mä olin pyytänyt, kymmeniä kertoja päivässä, mä oli pyytänyt peruuttamaan, vaihtamaan, kääntämään – uudestaan ja uudestaan sen minkä syvällä sisimmässäni olin alusta asti tiennyt, tämä lapsi ei koskaan tulisi kotiin muualla kuin meidän sydämissä ja ajatuksissa ja kyyneleissä. Mä olin vihainen ja katkera ja mä en uskonut enää.

Sen päivän jälkeen en lähettänyt enää yhtään – puolikastakaan – pyyntöä tai toiveen häivähdystä, en katsonut ylös vaan uskoin että niin tapahtuu kuin tapahtuu eikä mulla ole siihen mitään sanomista ja lopulta, jossakin vaiheessa ehkä – toivottavasti – tajuan miksi niin tapahtui kuin tapahtui. Ja samalla – toivottavasti – ymmärrän olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä mikä eteen sattuu.

Meille on tapahtunut paljon hyvää, ei aina helppoa, ei aina sitä mitä ensisijaisesti toivottiin, mutta hyvää silti. En mä halunnut kaksosia, en todellakaan, me saatiin kaksi jotakuinkin perustervettä poikaa... ne oli keskosia, mutta ne oli isoja keskosia hyvillä viikoilla ja kaikki oli hyvin. O:n happisaturaation laskut katosi itsestään. Me saatiin oma koti, viikkoja aikataulusta myöhässä ja muutettiin sektion jälkeen, viikon ikäisten vauvojen kanssa, mutta meillä ON oma koti. M on autisti, mutta kaikki mitä me ollaan tarvittu, me ollaan saatu suorastaan pikaisessa aikataulussa. Viimeisimpänä se unitutkimus johon tuli aika kuukausia ennen odotettua aikaa.  Me ollaan saatu aivan valtavasti ja toissailtana surffaillessani mun silmiin osui Pintrestissä lause ja kuva:

Mä luulen että mun on aika taas rukoilla, ei niitä rukouksia aina kuulla ja liian usein tulee pyydettyä kun pitäis keskittyä kiittämään, kun loppujen lopuksi kaikki on paremmin kuin hyvin – kiitos siitä Taivaanisä.

Tämä teksti koskettaa enemmän tiettyä osaa lukijoista, osan se saa varpailleen ja osa ei ymmärrä ollenkaan – onneksi täällä on tilaa meille kaikille ja te olette kaikki mulle yhtä rakkaita... päällimmäisenä tässä ajatuksessa Mia ja Reina.