Päivä 81 - syntymän päivä

Mun päällimmäinen ajatus tätä tekstiä aloittaessa on se etten muista minkälainen sää silloin oli... jostain syystä se tuntuu tärkeältä ajatukselta. Miten voi olla mahdollista etten muista? Kun M syntyi oli kylmää ja seuraavana aamuna maassa oli lumi, ensimmäistä kertaa koskaan, täällä EI ole huhtikuun puolivälissä lunta, ikinä. Kysyn L:ltä ja vastaus oli että sellainen tavallisen epämääräinen, parikymmentä astetta ja puolipilvistä... toivotaan että muistaa oikein.

L ei ollut mukana synnytyksessä, L:llä oli vielä edellisenä iltana korkea kuume ja näin ollen ei ollut asiaa leikkaussaliin. L:n tilalla oli poikien kummitäti, Kate. Mun lääkäri tarjosi vielä samana aamuna mahdollisuutta lykätä kunnes L pääsisi mukaan... mulle se päivä oli kuitenkin viikkoja kestäneen neuvottelun voitto, sektiota ei missään tapauksessa siirrettäisi, tämän päivän jälkeen poikien elämä tai kuolema ei enää olisi mun käsissä, mä en jaksanut enää pelätä, mä halusin ne ulos, ulos, ulos, ulos... oli lasten isä paikalla tai ei, olkoon vaan keskosia, aivan se ja sama. Ne tunnelmat on edelleen käsin kosketeltavissa ja ymmärrän sen ratkaisun edelleen, raskausaika oli psyykkisesti niin rankkaa, kaikki ne kuukaudet odotin huonoja uutisia, odotin kuolemaa.

K ja O, A ja B syntyivät kesäkuun 3. 2010 rv 36+2 klo 7:54 ja 7:55, suunnitellulla sektiolla. K 3299g ja heti perään O 3054g. Paikalla leikkaava lääkäri eli mun oma lääkäri Dr. Graham, avustava lääkäri, anestesialääkäri, lastenlääkäri, neonatologi, kaksi keskossairaanhoitajaa ja muutama leikkaussalihoitaja, mun omahoitaja vuodelevon ajalta ja Kate... toistakymmentä ihmistä samassa salissa, keskipisteenä minä ja pojat. Kaikki meni hyvin ja mitään ylimääräistä ei tarvittu. K:n saturaatiot nyt vähän välillä hälyytteli ensimmäisen vuorokauden aikana, mutta pojat pysyi silti mun vieressä, samassa pienessä kopassa, mä halusin ne samaan sänkyyn, olihan ne olleet yhdessä niin monta kuukautta.

Mä olin väsynyt, halusin vaan nukkua... mä halusin että pojat saa olla lähekkäin, mutta en mä niitä halunnut hoitaa, mä halusin olla yksin, rauhassa, levätä. Nyt mun ei enää tarvinnut pelätä, ne ei kuolis ainakaan mun sisälle. Sairaanhoitaja sanoi ettei ne ottais poikia yöksi, mä itkin ja toinen hoitaja lupasi ottaa... millä mä olisin niitä hoitanutkaan, letkuissa, väsyneenä ja aika avuttomana... kuukausien väsymys painona hartioilla. Hoitakoon joku muu välillä.

Meni kauan ennen kuin uskalsin rakastaa. Meni kauan ennen kuin uskalsin luottaa että saan pitää ne – molemmat. Siihen tarvittiin aikaa ja terapiaa, yksin en uskaltanut. Terapiassa itkin T:n kuolemaa, itkin omaa tunteettomuuttani poikia kohtaan, itkin ja häpesin.

Tuli päivä kun huomasin että olisin antanut oikean käteni poikieni puolesta, tajusin että rakastin, lujasti, korkealta ja kovaa... Mun pienet miehet, niin rakkaat, niin tärkeät. Hyvää syntymäpäivää! Minä rakastan teitä, loputtoman paljon.

7:54 am

7:55 am