Päivä 88 - hetkiä ja tuokiokuvia

Pieni tyttö seisoo nurmikentän laidalla ja katselee leikkiviä lapsia, välillä ottaa askeleen eteenpäin ja sitten taas palaa takaisin, tuijottaa varpaitaan ja luo pihan ylitse epävarman katseen muhun. Lapset ovat kaikki tuttuja – ainakin periaatteessa ja ainakin mulle, M:n entisiä koulukavereita... ollaan entisen koulun kevät piknikillä. M liimautuu mun jalkaan kiinni, tarvitsee kainolasauvaa ja tukihenkilöä. Mä yritän auttaa mutta lopulta kuitenkin M leikkii yksin... M näyttää viihtyvän ihan hyvin, mutta mä itken taas sisäänpäin... hetken musta taas tuntuu että mun pieni tyttö on tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen. Joo, tiedän kyllä järjellä ettei se ole niin ja tiedän että M on ollut erityisluokalla vasta vähän aikaa ja että nämä asiat ja niiden opetteleminen vie paljon aikaa... silti en osaa olla surematta lapseni puolesta.

...

Tulen alakertaa ja kysym M:ltä missä L on... vastaus on ”He’s nowhere to be seen” – en voi olla nauramatta... Kun M on mun kanssa erimieltä hän aloittaa lauseen kohteliaasti ”Actually...” sitä mukaa kun puheterapia avaa M:n kommunikaation maailmaa, lisääntyvät meillä kotona nämä kohteliaan viralliset fraasit ja lausahdukset joista mulla ei ole aavistustakaan mistä ne tulee... Mä olisin itse sanonut että ”se on vessassa...” tai aloittaisin kiistelyn sanomalla ”ei kun...”

...

M herätti meidät kolmen aikaan yöllä kertomalla että ”Actually Mamma, sometimes when you’re 4 years old you pee in your bed...” niinpä, ja sen jälkeen vaihdettiin peittoja ja lakanoita ja yöpaitoja... seuraava herätys oli vähän jälkeen viiden ja silloin alkoi uusi päivä... Eilisen piknikin satoa, rikkonainen yö ja varhainen aamu, pakkohan meidän on asioita tehdä ja halutaankin, mutta hinta tuntuu välillä aika kovalta...

Mun apinat vauhdissa, mua nauratti L:llää ei niinkään

L puhui äitinsä kanssa puhelimessa ja sanoi että me ollaan siksi niin sopuisia kun ollaan yhdessä jouduttu liittoutumaan meidän kolmea lasta vastaan...