Kirjoitan kun en
enää jaksa edes nukkua... muut on nauttimassa ihanasta ilmasta.
Mikä tekee
kehitysviivästymästä ruman sanan? Ei se mun korvissa rumalta kuulosta, se on
tosiasia. Eikä sitä mun mielestä yritetä edes mihinkään muottiin laittaa,
itsehän me valitaan laittaa se terapiaan. Mä koen että se tarvitsee sitä, mä
koen että koko meidän perhe hyötyy siitä jos O oppii näitä ihan oleellisia
perustaitoja. Mukava mieshän se on, ihan sellaiseaan siis, eikä näin ollen ole
sinänsä tarve mitään parantaa tai muuttaa... kehityksen tukemiseksi mä sitä
kutsuisin. Mulla muuten kesti just tasan näin kauan tajuta että developmentally
delayed ei ole kehityksessä jälkeenjäänyt vaan se suomenkielinen sana on
kehitysviivästymä – sori!
Maistelen asiaa,
mun lapsella on kehitysviivästymä. Mun lapseni on autisti. Mun lapsi on
hyperaktiivinen puolisekopää. Mikään näistä ei maistu suussa erityisen pahalta
vaikka uusia makuja ovatkin – kaikki kolme. Ne on silti mun lapsia, ne on silti
rakkaita, ne on silti tärkeitä ja ne on silti mun silmissä täydellisiä. Me
ollaan onnellisia, meidän elämän erityisenä makuvivahteena ei ole
infektiokierrettä tai elimellisiä vikoja... ripaus kehitysviivästymää, autismia
ja yleistä hulluutta kera tolkuttoman elämän nälän. Niistä on meidän perheen
lapset tehty, ne on meidän lasten mausteet.
Syksyyn on tänään
tasan kuukausi. Mä makaan sohvalla ilmastoinnissa ja henki kulkee huonosti.
Neljän viikon päästä mun pitäis olla valmis käymään koulua neljänä päivänä
viikossa kuudesta kymmeneen illalla, herätä aamulla kuudelta, hoitaa M kouluun
ja terapioihin, hoitaa O terapioihin, hoitaa Koira, hoitaa osuuteni MOPS:n
vapaaehtoistyöstä, työskennellä Suomikoulussa... saattaapi jäädä haaveeksi – ja
näin taidamme TAAS siirtää niitä opintoja puolella vuodella eteenpäin. Itken ja
potkin ja kiroilen – tai siis itkisin, potkisin ja kiroilisin, jos jaksaisin...
vaan en jaksa – ei auta itkut ja potkut ja kirosanat markkinoilla, taas on
avattava suu ja nielaistava, seuraava lusikallinen pettymystä. Puolivuotta on
kuitenkin elämän sateenkaaressa aika lyhyt aika, tolkuttoman lyhyt aika.
On se! Menee hujauksessa! Nyt keskityt nauttimaan kaikesta ihanasta, syksyn tulosta, Kiitospäivästä, joulusesongista ja sitten onkin juuri sopiva hetki sille uudelle vaiheelle <3 -TP
VastaaPoistaNäinpä taidan tehdä :)
PoistaSuukkoja ja haleja! J
VastaaPoistaPus!
PoistaSamaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa. Vaikka se suuresti harmittaakin (mulla on hiukan samankaltainen välivaihe uralla), niin nyt sun on vaan parasta keskittyä elämiseen ja olemiseen ja noihin kolmeen touhottajaan.
VastaaPoistaJa mä lupaan, että sä ehdit vielä opiskelemaan ja hei, sä tuut koko ajan paremmaksi hoitajaksi, nyt sä opettelet sitä hoidettavana olemista ja opit miten haluaisit itseäsi kohdeltavan. Ja oot sit jo valmiiksi ihanan empaattinen ja ymmärtäväinen hoitaja joka pelkällä läsnäolollaan rauhoittaa potilaat ja auttaa heitä parantumaan.
Ihanat sanat Sannalla! Niin totta!
PoistaAina kun luen Sannan tekstiä, joka on aina sydämellistä, viisasta ja tsemppaavaa, mulle tulee mieleen Lissun sanat ja käsien kaari, kun hän sanoi "sillä Sannalla on ainakin nääääin iso sydän. Se on aivan ihana." Ja mä niiin uskon sen! :)
sanna ON aivan ihana ja mahtava, mun henkilökohtainen positiivasri!
PoistaKiitos ja kumarrus! Mulle muuten taannoin sairaalassa yks hoitaja sanoi ettei koskaan ole tavannut miellyttävää ja empaattista suomalaista sairaanhoitajaa tai lääkäriä (uskomatonta kyllä, täällä oon törmännyt useampaankin suomensukuiseen hoitajaan ja lääkäriin) - ammattitaitoisia kyllä. En viitsinyt sille sit sanoa että mäKIN haluan sairaanhoitajaksi... toivottavasti osaan sitten kuitenkin olla empaattinen ja potilaslähtöinen...