Päivä 92 - Hulluja hiuksia ja hullumpia ongelmia

Sinne se lähti, bussissa 27, iloisesti kouluun varustettuna pinkeillä vaatteilla, pinkeillä kengillä, kahdeksalla ponnarilla ja pinkillä tukalla... Huomenna sitten vielä yöpaidassa ja hullutusten viikko on takana.

Koulubussia odotellessa

 Asiasta aidanseipääseen vai miten se nyt menikään... poikien kummitädillä Katellä on M:aa miltei puoli vuotta vanhempi poika N. Siinä missä mä olen se reaktiivinen vanhempi, on Kate siellä toisessa ääripäässä... passiivinen ja valmis odottamaan ja odottamaan ja odottamaan ja pojat on poikia ja... N oli meillä alkuviikosta hoidossa muutaman tunnin ja kun siinä puuhattiin ja piirrettiin ja syötiin ja tehtiin ja oltiin niin mun reaktiivinen puoli heräsi... N ei osaa piirtää esittävää kuvaa vaan piirtelee samaan malliin kuin meidän pojat, paitsi ettei N osannut käyttää tusseja. N täyttää pian viisi ja on M:aa pidempi, eikä edelleenkään osaa kiivetä pois O:n sängystä – tavallinen sänky jossa noin 30cm korkea laita. N ei osaa avta meidän turvaporttia (heillä on kotona samanlainen), N ei juo lasista vaan nokkamukista, N ei osaa pukea kenkiä jalkaan... siis tarralenkkareita, N ei osaa kulkea portaissa ottamatta tukea seinästä (heidänkin kotinsa on kaksikerroksinen), N ei myöskään osaa hypätä – hyppivät kilpaa portaista patjalle ja N ei osannut tasajalka ponnistusta...

Mä tiedän ja ymmärrän että näen tällä hetkellä, ja varmaan tulevaisuudessakin, ongelmia siellä missä niitä ei ole, mutta pojalla alkaa vuoden päästä isojen koulu ja siellä oletetaan että osataan itsenäisesti pukea ja riisua ja käydä vessassa ja kirjoittaa ja piirtää ja lukeakin vähän...  mä en voi sanoa mitään koska tulen heti tuomituksi siitä reaktiivisyydestä – ”Ei meidän pojassa ole mitään vikaa, näet vaan kaikkea kaikkialla...”  Mun on vaan NIIN vaikeeta ymmärtää miksei ne laita poikaa vaikka jumppatunnille, jotta se oppisi paremmin hahmottamaan omaa kehoaan ja miksei kukaan muukaan sano mitään... En mä usko tai luule tai kuvittele, että N:llä mitään todellista isoa ongelmaa on, mutta eikö olisi järkevää pyrkiä tukemaan pojan kehitystä nyt, ennen kuin poikaa kiusataan koulussa tai sillä on vaikeuksia luokkahuoneessa? Mä niin haluaisin laittaa sille ihan hiljaa vaan vaikka ne toimintaterapian kaavakkeet, jotta Katelle hahmottuis että N on selkeästi jäljessä kehityksessä... tiedän vaan että se suuttuis ja silloinkin vielä suhtautuisi asiaan olankohautuksella.

Muutenkin ollaan viime aikoina oltu vähän eri aaltopituuksilla tai varmaan se olen vaan mä, mun on välillä vaikeeta – niin kuin olen kirjoittanutkin – kuunnella valitusvirttä tahrasta joka ei lähde pesussa tai siitä kuinka rankkaa on kun kesässä on kaksi avonaista viikkoa joina ei ole lapsille valmista ohjelmaa ja vanhemmat ja anoppi kyläilee vain puolet kesästä ja ihan itse joutuu lapsensa hoitamaan ja... Loppupeleissähän tässä on kyse vaan mun itsekyydestä ja kyvyttömyydestä tällä hetkellä jakaa omastani. Jokaisen ongelmathan on subjektiivisia ja siinä subjektiivisuudessaan ihan yhtä todellisia oli sitten kyseessä syöpä tai tikku sormessa. Moni varmaan ajattelee ihan samoin meidän elämäntilanteesta... meillä kuitenkin M on tosi hyvässä tilanteessa ja lasten ongelmat on monen muun ongelmiin nähden pieniä. Ennen kaikkea meillä on taloudellinen ja henkinen mahdollisuus puuttua tilanteeseen, auttaa ja tukea meidän lapsia.