Päivä 105 - sarastuksen aikaan

Talo on hiljaa ja kaikki nukkuu, Koirakin. Mä istun keittiön pöydän ääressä kahvin ja koneen kanssa, tyhjennettyäni tiskikoneen, laitettuani aamiaisen valmiiksi lapsille, tehtyäni leipätaikinan ystävälle ja kilautettuani kaverille – no, rakas ystävä sä kyllä oot J, mutta se vaan sopi tähän toi kaveri... kello on puoli kuusi. Heräsin jo joskus neljän aikaan, mielessä vilisti päivän ohjelma ja tekemättömät PECSit ja... huoli ystävän lapsesta. Päivästä näyttäisi tulevan lämmin ja aurinkoinen.

Illan raivoamisen jälkeen M nukkuu ja sikeästi... teki kai hyvää vähän tuulettaa ja purkaa patoutumia. Näin taaksepäin katsottuna tajuan, että mähän eilen pitkin päivää sanoin sille että sen ”engine runs too high, slow down” – me ollaan aloiteltu sellaista tunnetilojen hallinta ohjelmaa kuin ”How does your engine run?” – eli pinnan alla kuohui pitkin päivää ja se ylistimulaatio vissiin kasautui räjähtääkseen käsiin iltasella. No, ainoa ”casualty” oli se lamppu... on meillä mennyt oviakin ton sisupussin räjähtäessä. L muuten aiemmin uskonut mua kun sanoin ettei sitä siinä mielentilassa mitkään lapsilukot pitele – nyt uskoo.

O yritti eilen ensimmäistä kertaa kiivetä portaita ottamalla seinästä tukea, mikä riemuvoitto meille molemmille! Voi miten ylpeenä se oli itsestään ja syystä. Me ollaan yli puolivuotta harjoiteltu tätä fyssarin käskystä ja olen sitä molemmista käsistä tukenut ja yrittänyt auttaa – laihoin tuloksin. Eihän se siis eilen puolikasta askelmaa pidemmälle päässyt, mutta yritti kuitenkin. O oppii myös hurjaa vauhtia sanoja nyt kun opetan niitä viittomien avulla... jostain mulle vieraasta syystä se tukiviittoma auttaa sitä sananmuodostuksessa ja haparoivasti sieltä tulee nyt mun viittoman seuraamana sanantapaisia. Ehkä se vaan on hidas... L:n on vaikeeta ymmärtää miksi mä opetan sille viittomia kun eihän se ole kuulovammainen – todistetusti – ja mä yritän selittää että se on visuaalinen malli sanalle ja auttaa O:ta hahmottamaan puhetta paremmin.

Ja sit on tää kolmas... K. Meidän päivänpaiste joka muistuttaa monesti enemmän pyörremyrskyä kuin aurinkoa mutta on sentään iloinen trombi. Sillä on kastemadon keskittymiskyky, spiidiä ottaneen sisiliskon nopeus ja negatiivinen kyky kontrolloida omia impulssejaan. Motorisesti huikeasti edellä useimpia ikäisiään, innokas oppimaan ja puhuu kuin Ruuneperi. Niin, eikä se tosiaan iltaisin pysähdy ilman ”mii-maa” –lääkettä.

Missä menee tavallisen ja erityisen raja? Diagnoosissa? Avuntarpeessa? Eikö me kuitenkin kaikki olla omalla tavallamme enemmän tai vähemmän erityisiä? Kellä mitäkin... Omille vanhemmilleen jokainen lapsi on erityinen. Rakas, tärkeä, maailman paras – juuri sellaisenaan... tästähän vois siis vetää johtopäätöksen että kaikki lapset, tai ainakin kaikki ne lapset joilla on rakastavat vanhemmat tai joku rakastava ihminen elämässään, ovat erityislapsia.