keskiviikkona, heinäkuuta 25, 2012

Päivä 133 - mr murphy was here


Ostetaan Time Management kurssi... Mä oon aina kuvitellut että mä haldaan tämän puolen elämästä, mutta tämä päivä osoitti asian olevan toisella tolalla – vai oliko se taas se maailmankaikkeuden kaikkivaltias joka partaansa hivellen totes aamulla, että: ”Katsotaanpas miten muija selviää tästä...”

Herään keskiviikkoaamuun hetkeä ennen kellon soittoa, nappaan puhelimen yöpöydältä ja selaan sähköpostit... Message from Gina; “I am still planning on being at your house at 9:30am?” – CRAP! Mä oon sopinut kaks playdeittiä samalle aamulle… no ei haittaa, ABA tiimi tykkää vaan kun on kaksi lasta M:n lisäksi… M valmiiksi ja L:n autoon, toimintaterapiaa varten. Itse hyppään suihkuun, puen pojat, herätän A:n ja hyppään autoon. Heinäkuinen liikenne on tietenkin just tänään tukkoista ja naputtelen puolihermostuneena ohjauspyörää jonottaessani freewaylle – olis pitänyt ottaa pojat kyytiin, niin olisin saanut ajaa joukkoliikenne kaistaa.

Lopulta klinikalla, kaksi minuuttia etuajassa. Hetken mielijohteesta marssin tikille ja pyydän mukaan sitä kaavaketta joka pitää kuitenkin täyttää ennen O:n huomista evaluaatiota ja jotta mun ei tartte olla klinikalla varttia ennen voin täyttää sen kotona ja olla huolehtimatta asiasta. Respa kaivaa laatikosta kaavakkeen, ojentaa sen mulle ja kauniisti hymyillen ilmoittaa että; ”Se evaluaatiohan on siis tänään klo11” – ”Ei, se on huomenna klo11” – ”Ei, kyllä se on tänään, arvioiva terapeutti ei ole täällä huomenna. Jos haluat peruuttaa, on seuraava vapaa aika syyskuun lopussa.” Mielessä kiitää mahdolliset ja mahdottomat skenaariot... ABA tiimi tulee meille klo 9:30, playdeitit ennen kymmentä, mun pitää olla autossa O:n kanssa viimeistään 10:30 ollakseni klinikalla klo11. ABA tiimi ei voi olla vastuussa lapsista, voiko M:n deittien vanhemmat olla paikalla kunnes tuun takaisin? Onko se ok ABA tiimille? ”Haluatko peruuttaa?” – ”En, kyllä mä jotenkin tän säädän...” – ”Olen pahoillani sekaannuksesta!” – ”Ei se mitään... on näistä ennenkin selvitty” M:n toimintaterapia sessio on myöhässä... sen pitäis loppua kymmentä vaille ja tässä vaiheessa kello on jo viittä yli. Kohta meillä on talo täynnä ihmisiä ja frouva ja M puuttuu... Haen M:n siis jumppasalista.

Taas ehditään kotiin. ABA terapeutti on myöhässä ja mä jo lähden mielessäni arpomaan, että oliko tää viikko peruutettu... Patti tulee paikalle samaan aikaan Ginan kanssa. Mä täyttelen keittiössä sitä kaavaketta, selitän sekä Pattille että Ginalle tilannetta ja varmistan että mun säätö sopii kaikille osapuolille. Täytän edelleen kaavaketta ja samalla valmistan lapsille lounasta vilkuillen kelloon... Mun pitää olla autossa kymmenen minuutin päästä ja Stef puuttuu edelleen. Lopulta isken O:n autoon ja Gina lupautuu huolehtimaan myös Stefistä – ventovieraasta ihmisestä. Kurvatessani talon ympäri parkkeeraa Stef meidän eteen, pysäytän auton, avaan ikkunan ja nopeasti selostan tilanteen... kaahaan kahdella pyörällä klinikalle.

Evaluaatio menee odotetusti. Hienomotoriikka ikätasoista, puhe jäljessä – Käykö puheterapiassa? Joo. Hyvä,  karkeamotoriikka huonoa – rajatapaus. Sosiaalisesti aikuisen kanssa ikätasoinen, muiden lasten kanssa huomattavasti jäljessä – Onko ASD diagnoosia? Ei. Onko tutkittu? Joo. Suosittelen seuraamaan. Olen samaa mieltä. Välttää käytännössä kaikkia aistejaan, no näkö ja kuulo ihan ok... ei keinu, ei liu, ei kiipeä, ei pyöri, ei koske hiekkaan, riisiin, maaliin, papuihin – sanoo Yuck! Ei suostu pallomereen, ei suostu trampoliinille, ei suostu jumppapallolle. Terapeutti hämmästelee miten erilaisia pojat ovat keskenään – viime viikolla Rhonda evaluoi K:n – niin erilaisia ettei ole kovin usein tavannut samassa perheessä näin erilaisia lapsia. Loppuyhteenvedossa sanoo että tulee suosittamaan terapiaa. Sanoo myös että ei suositellut K:lle vielä terapiaa kun keinot on kaksvuotiaille yliaktiivisille aika vähissä... aloitetaan terapia K:lle vasta keväällä ja siihen saakka hän on koonnut meille kotiohjelman.

Juostaan autolle ja kaahaan kahdella pyörällä takaisin. Stef ajaa vastaan ja soitan Stefille, sovitaan uusi deitti perjantaille – olen pahoillani. Ehdin takaisin kotiin viisi minuuttia ennen Pattin lähtöä. ABA on mennyt hyvin ja M on saanut hyvää harjoitusta. M on olkkarissa ja Ginan lapset K:n kanssa yläkerrassa. M tekee jonoa paperinukeista ja Polly Pocketeista ja Duploista.

Kello on 12:30 ja mä olen puhki. Note to self – ole tarkempi päivämäärien kanssa.



tiistaina, heinäkuuta 24, 2012

Päivä 132 - unentuoja


Mä olin ihan oikeesti päättänyt kirjoittaa illalla oikein pitkästi ja ajan kanssa... nyt vaan tuntuu taas nukkumatti kutsuvan ja kutsuvan sillä tasolla että silmät on kierossa ja rivit menee auttamatta sekaisin. Toivottavasti nukkumatti muistaa tänään myös meidän lapsia.

Verikokeessa ”törmäsin” tänään itse herra tohtoriinkin, joka suuren staran lailla päätti ottaa mut vastaan ilman aikaa - kun nyt oli sopiva hetki ja kyllähän ne muut odottelee... LOA kaavake nyt täytetty, kuitattu ja L:n työpaikan tätösillä... tohtorisedälle valitin tätä käsittämätöntä väsymystä – sen hengästymisen ymmärrän – ja vastaus meni likipitäin näin; ”Rouvaseni, kun keuhkot on täynnä veripaakkuja, ne ei oikein tahdo toimia. Paakkujen hävittäminen ja keuhkokudoksen parantaminen taasen vie sekä aikaa että energiaa... sitä aikaa laskettakoon tästä päivästä kuutisen viikkoa.” Kannustavaa – NOT! ...ja jatkopalana: ”Nyt kun sulla tää warfariinin annostus on tällä tasolla, haluan vielä erikseen muistuttaa että yksikin antibiootti – siis yksi pilleri, ei kuuri – saattaa olla hengenvaarallinen” – Kiitti! Onneksi on kesä eikä ainakaan toistaiseksi tauteja tiedossa... koputtaa puuta.

...näinpä meidän perseessä perheessä äiti yskii, yrittää heikosti hengitellä ja pysyä hereillä - ei huuda, ei laula, ei tanssi...ei tee mitään mihin tarvitaan ylenpalttisesti keuhkoja, nukkuu päiväunet ja menee seiskalta nukkumaan. Autisti huutaa, kiukkuaa, raivoaa ja vaatii, sen elämä on sekaisin. ADHD hakkaa muita ja riehuu päättömästi menemään, senKIN elämä on sekaisin. Viivästynyt on onneksi vaan viivästynyt, jää muiden jalkoihin ja siirtyy halimaan ja pussailemaan mua - vaikuttaa ihan onnelliselta ja tasapainoiselta, kunhan saa lukea kirjaa sängyssä nukkumaan mennessään. Koira katsoo jokaista vierailijaa katseella ”näethän sä miten kamalaa mun elämä on, ota mut mukaan” - en väitä vastaan... Mäkään en haluais olla meidän Koira, en tosiaankaan.

Onneksi pohjalta käy tie vain ylöspäin ja ylöshän täältä noustaan - vaikka väkisin. Ja ainahan on olemassa suklaa, kuppikakut ja prinsessakakku...



Päivä 132 - autuaita ovat ne jotka saavat nukkua


Meillä soi lasten gospel. M on opettanut pojille kaikki tanssit, rakentanut olkkarin pöydästä ja nojatuolin rahista esiintymislavan ja lopulta luovutin ja tilasin M:lle sen CD:n... pakko myöntää että aika tarttuvaa tavaraahan se on ja kaksvee kaksosten tanssi- ja lauluesitys on kieltämättä aika sydäntä lämmittävää katsottavaa, ei niin ettei M:nkin versio olis aivan mahtava.


Yö oli rikkonainen. O heräili ja itkeskeli ja M heräili. O:lle lykkäsin ibuprofeiinit kehiin ja sillä saatiin poika hiljaiseksi, mutta M... se oli pystyssä taas tunnin välein, milloin mistäkin syystä. Tähän kun vielä lisätään L:n unissatouhuamiset niin täytyy vaan todeta, että tänä aamuna – onni on Keurigin nappikeitin ja saavillinen kahvia, autuaita ovat ne jotka saavat nukkua.



maanantaina, heinäkuuta 23, 2012

Päivä 131 - katkera kalkki


Mä makaan M:n sängyssä, lepään vähän rakennettuani niille junaradan. Kaikki kolme hyppii mun päällä ja kirkuu ja mä yritän vaimeasti ehdottaa et ne hyppis mieluummin O:n sängyssä, et tää sänky olis pusuja ja haleja varten ja se toinen olis pomppulinna... ne ei kuule tai ne ei kuuntele. Mua hengästyttää ja väsyttää. Tää väsymys on jotakin loputonta, käyn välillä oksentamassa ja palaan takaisin sänkyyn tallottavaksi. Mä toivon salaa et joku muu leikkis näitten kanssa ja et mä saisin vaan olla, levätä, nukkua... samalla toivon et mä itse jaksaisin olla ja leikkiä, mutta mä en jaksa. Keuhkoissa polttaa, silmiä kirveltää itsesäälin kyyneleet... en jaksa ja on pakko jaksaa, lapset ei ymmärrä et äiti on nyt vähän kipeenä... katsokaa telkkaria tai leikkikää tappelematta, ne tappelee ja huutaa ja riehuu ja tarvitsee aikuista. Mä makaan ja kuuntelen, toivon et L tulis jo kotiin, toivon ja tiedän ettei se tule, sen on pakko tehdä töitä ettei siltä mene työpaikka ja meiltä vakuutus. Mä toivon että lääkäri täyttää pian sen kaavakkeen ja et mä saan L:n vähäksi aikaa kotiin. Mä toivon et joku laittais lapsille ruokaa, mä toivon et joku laittais meille ruokaa... ehkä mun pitäis pyytää apua, ruokaa varmasti saisin ovelle toimitettuna, mutta sekin pitää lämmittää ja tarjoilla, ja noi ei kuitenkaan syö mitään. 

Peiliin pitäis katsoa kun eihän mitään saa jos ei osaa pyytää ja artikuloida, mutta salaa toivon että se apu tulis joskus pyytämättäkin... niin kuin viimeviikolla kun T käski mut nukkumaan ja jäi itse leikkimään lasten kanssa. Se pappi eilen sanoi osuvasti: ”Kaikista itsenäisimmät ja ylpeimmät ihmiset on yleensä ne jotka sitä apua kipeimmin tarvii” – hiljaa mielessäni  nostan käden pystyyn ja myönnän, en osaa pyytää. Mä inhoan olla sairas, mä inhoan olla heikko, mä inhoan olla muista riippuvainen... mä INHOAN keuhkoveritulppaa ja tätä läksyä mikä mulla on opeteltavana.



Päivä 131 - jonoja


Maanantaiaamu, siis oikein isolla kirjaimella... aamu on niukin naukin alkanut ja meillä on jo siivottu kissan oksennuksia lattialta, luututtu kaatuneita mehuja, taitettu peistä pukeutumisesta ja viimeinkin saatu neiti autoon... kohta pitäis meidän muittenkin olla siinä toisessa autossa, valmiina hakemaan M puheterapiasta. Sieltä ystävän kanssa aamukahville ja takaisin kotiin. Tänään meillä maataan pitkin sohvia ja lattioita, katsotaan telkusta elokuvia, syödään popcornia eikä tehdä yhtään mitään – no ehkä saatetaan vähän ajella junilla ja autoilla. Me ollaan kaikki väsyjä.

Kahvilan kautta puistoon ja puistosta kotiin. Pojat ”unille” M balettipukuun, telkku päälle ja mamma sohvaan ihan oikeille unille... Kaksi tuntia myöhemmin olkkarin pöytä näytti tältä:



...tätä ei enää lasketa liikenneleikiksi ja ruuhkaiseksi parkkipaikaksi KOSKA mukana jonossa on myös kaikki telkkarin kaukosäätimet ja mun puhelin (jonka tosin poistin rivistöstä saadakseni kuvan). Tässä TOINEN syy unohtaa liikenneleikkiteoria...



Se eilinen jumalanpalvelus... ei joo tosiaankaan noudattanut sitä perinteistä käsitystä aiheesta, tai siis luterilaista käsitystä... ei virsiä, ei liturgiaa, ei alttaria, ei harrasta tunnelmaa... Kirkon aulassa oli tarjolla ilmainen aamiainen kahveineen ja minäkin astelin istumaan kahvin kanssa... alkuun kolme gospel rock biisiä livenä (ilman sitä elokuvista tuttua jammaavaa kuoroa), siihen putkeen leiriläisten esitys ja tämän jälkeen pappi saapuu paikalle, istuu tuolille näyttämölle farkuissa ja t-paidassa ja puhuu... puhuu 40 minsaa putkeen, enkä kertaakaan katso edes kelloa. Loppuun vielä neljäs biisi ja ”all done”... pihalle grillailemaan ja juttelemaan tuttujen kanssa, lapset riehuu pihan pomppulinnoissa, kyllä monikko – niitä oli viisi. M oli alkukitkan ohitettuaan innostunut pyhäkoulusta ja kysyi ekana pääseekö sinne uudestaan... voitais vaikka mennäkin, sais L:kin sunnuntaiaamuisin vähän omaa aikaa, eikä vähän Jumalan sanaa kai kellekään pahaksi ole.



sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2012

Päivä 130 - körö, körö, kirkkoon


Mähän tunnen itseni tänä aamuna oikein kunnon amerikkalaiseksi, siis sellaiseksi mallikansalaistyyppiseksi... alkuun iso ja lihava aamiainen:

rapsakkaa pekonia
munakokkelia
paistettuja perunoita
suklaapannareita
vaahterasiirappia (ei mitään feikkiä)
kermavaahtoa
mustikoita




M on avuliaalla päällä, rikkoo munat munakokkelia varten, sekoittaa pannaritaikinan, kattaa pöydän... nyt se istuu tuolla olkkarissa alastomana jumppapallon päällä ja katsoo telkusta ”Mighty Machines”.

Muhkean aamiaisen jälkeen päälle ns. ”Sunday nice” ja kirkkoon. Mä en ole ikinä ollut minkään muun kuin luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa, joten mielenkiintoista nähdä mitä täällä tehdään ja tapahtuu. Ainakin leirilapset esiintyy kirkon rekrytoidessa uusia jäseniä. Jumalanpalveluksen jälkeen on kirkkokahvien sijaan BBQ ja lapsille pomppulinnat ja systeemit.

Siellä on paljon tuttuja, ystäviäkin. Mukavia ihmisiä ja silti musta vaan jotenkin tuntuu että mun usko on erilaista. Kuitenkin nämä samat ihmiset elää ihan tavallista elämää, tavallisine murheineen, syö ja juo ja leikkii... rakastaa ja riitelee. Miksi musta sitten tuntuu niin voimakkaasti jo etukäteen etten mä kuulu sinne? Ennakkoluuloinen hölmö? Saman kirkon leirille laitoin M:n ja saman kirkon perheohjelmaan olen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi syksyllä... ehkä mun salainen sisäinen raja on se jumalanpalvelus? Jumalanpalvelus, jossa en siis vielä koskaan ole ollut, josta en edes tiedä miten se poikkeaa totutusta vai poikkeaako (no poikkeaahan se nyt luterilaisesta hiljaisesta tylsyydestä).



lauantaina, heinäkuuta 21, 2012

Päivä 129 - yksin kotona!


Meillä oli eilen ”date night”. Käytiin ensin syömässä, sit drinksuilla ja lopulta vaan ajelemassa lämpimänä kylmänä kesäiltana katto auki – mä oikeesti varmaan ajaisin pakkasellakin niin... hullu suomalainen, karvahattu päässä ja lapaset kädessä – kierrettiin kauniita paikkoja ja nautittiin siitä ettei autossa edes ole takapenkkiä josta se natina ja kitinä vois kuulua. Voi kun meillä olis useamminkin mahdollisuus tähän. Ei sen tarvitse olla hienoa ja kaunista, aikaa kahdestaan vaan...

Kotiin tultua löydettiin ensin naapurin koira meidän autotallista – vuoroin vieraissa... yleensä Koira on niitten autotallissa – ja palautin vanhan tädin takaisin kotiin, keskelle poikamiesjuhlia (naapurinrouva on lasten kanssa Michiganissä lomalla). Yks iloinen, uninen, kukkuva nuorimies löytyi matkasängystä meidän makkarista... tais jannu herätä autotallinoveen ja meidän iloiseen hälisemiseen. Aikamme säädettiin tavoitteena siirtää matkasänky loftiin, jotta tuo sais unirauhan kunnes jossakin välissä tätä sekavaa toimenpidettä mulle tuli mieleen, että ehkä kuitenkin olis helpointa vaan kantaa tämä pieni mies yhteen niistä tyhjistä, ihan tavallisista lastensängyistä, eikä siirtää matkasänkyä. Niinpä O siirtyi M:n sänkyyn samaan huoneeseen sikeässä unessa olevan K:n kanssa ja nukahti kolmessa minuutissa. Joka tapauksessa meidän säätämisestä olis epäilemättä saanut loistavan hölmöläissketsin eikä mikään ihme että O:ta nauratti sen kuulapäävanhemmat.

M nousi pirteänä ennen kukonlaulua ja tällä kertaa L mukisematta-tuuppimatta M:n kanssa. Mä kömmin kasin pintaan alakertaan vaan todetakseni että mä tarvitsen tänään lepoa ja niinpä kiipesin aamukymmeneltä takaisin sänkyyn kiukkuinen ja väsynyt K kainalossani. Aikansa jätkä huusi siinä mun kaikkusessa peittoa – joka oli siinä – ja pusuja ”Suu! Suu! Suu!” – jotka nekin oli aika saatavilla – ja lopulta nukahti. Seuraavan kerran heräsin kahdelta tyhjään taloon, pojan tilalla kainalossa Koira ja nyt istun suihkunraikkaana tässä, ihan YKSIN! Tää on aivan kohtuutonta luksusta!!!! NO, on mulla se Koira sentään edelleen kaverina.

Palasin muuten eilen paperiseen, perinteiseen muistioon-kalenteriin-päivyriin. Puhelimen hieno sähköversio toimi ihan jees – ei koskaan ihan ideaalisti – ennen tätä meidän terapiahelvettiä, mutta nyt kun koordinoidaan kaikkien terapioita ja mun useita viikottaisia lääkäreitä ja sairaanhoitajakäyntejä en mä mitenkään pysy kartalla sähköisen kalenterin avulla kun en osaa siitä hahmottaa aikaa (joo, vialliset aivot sanoo L). Mä nyt vaan tarvitsen koko viikon aukeamalle, tilaa piirrellä aikapalkkeja lyijärillä ja näkymän josta hahmotan kuka on missäkin ja milloinkakin. Nyt tulee ihan mieleen teinivuodet kun sijoittelen synttäreitä ja rustailen lääkäreitten-klinikoitten-terapioitten-terapeuttien puhelinnumeroita niille osoitettuihin paikkoihin ja siirrän jo tiedossa olevat systeemit mun family timeriin ja samalla huomaan mitä kaikkea pitää TAAS vaihtaa-siirtää-peruuttaa... O:n puheterapia ei voi syyskuussa enää olla torstai-iltapäivisin kun M tulee samaan aikaan koulusta, M:n torstain toimintaterapia pitää siirtää koska M on samaan aikaan koulussa, mä en pääse koko syksynä yhteenkään vertaistukeen tai supperclubiin kun oon itse koulussa (Jee silti!!! Tosin L just osoitti et jos ei kunto parane niin enhän mä mitään koulua pysty käymään – onneksi on vielä aikaa).

Loppuun vielä kuvakooste M:n raamattuleirin loppunäytöksestä... aika huikea suoritus, että ne sai sen 450 lasta esiintymään yhdessä vain viikon harjoittelulla... Huomatkaa M:n vaaleanpunainen balettiasu. Meidän prinsessa ei mitään tumia leiripaitoja käytä.