Päivä 149 - maailmojen ristiaallokossa

Lasken päiviä koulun alkuun ja mietin oisko meillä mitään saumaa saada tota lasta sisäoppilaitokseen, mieluiten sellaiseen jossa käydään koulua myös kesällä – no ehkä viikoksi voisin ton lapsen ottaa kotiin, ehkä.

Se on taas se lapsi josta on melkein mahdoton tykätä, kyllä mä sitä rakastan – paljon, loputtomasti, eniten – enkä edes ”pakon edessä” tai velvollisuudesta, vaan ihan pyyteettömästi, mutta helppoa siitä ei ole pitää, ei edes silloin kun aikuisen järjellä ja aivoilla ymmärtää miksi toinen on sellainen kuin on. Mulle on nimetty takaisin mun paikka henkilökohtaisena assistenttina ja ilman mua se ei tunnu pääsevän edes yläkertaan ja jos pääseekin, se tarvitsee mua heti, kokoajan, kaikkeen, mahdolliseen, mahdottomaan... mun oikeesti pitäis seistä sen vieressä ja kulkea perässä sellaiset sisäkön vaatteet päällä. Tarvitaan apua sinne ja tänne ja laastaria ja hammaspesua ja... kun mä sanon ei, tulee raivari. Vanhempana mun tehtävä on aina välillä sanoa EI ja kestää seuraukset. Neiti vetää ehkä parit kymmenet kilarit päivässä ja siinä välissä on vaan muuten onneton. Mäkin alan olemaan aika onneton. Mun laskujen mukaan sen koulu alkaa neljän viikon päästä... 30 päivää – kuukausi – oonko mä vielä silloin elossa vai juoksinko jo rekan alle?

Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on pelottavia. Ne on pelottavia vaikka kuinka ymmärtää ja tietää että se on ihan luonnollista ja normaalia. On pelottavaa tietää että pystyisi yhdessä sekunin murto-osassa nimeämään kolmesta lapsesta sen jonka mieluiten ottais mukaan – ihan mihin vaan – ja se ei tosiaankaan ole mun tytär. Miksi mulla on erityisen lämpimiä tunteita toista poikaani kohtaan? Miksi mä tavallaan rakastan ja sitten en kuitenkaan rakasta niitä ihan yhtäpaljon? Kärsiikö se joka saa vähemmän mun sisäistä rakkautta? Huomaako se sen? En mä ainakaan tietoisesti mun lapsia eriarvoiseen asemaan laita. Mä kasvoin perheessä jossa näin tehtiin, mä en halua toistaa historiaa.

K nukkuu putkassaan ruususen untaan, huuli halki ja mustelma poskessa. O nukkuu laidallisessa sängyssään, unipussi kainalossa, rauhaisaa untaan ja M; M huutaa, itkee ja ulvoo unissaan niin että talo raikuu... havahduttuaan se nukkuu taas hetken rauhassa ja kohta näkee taas painajaista; ”No, no, noooooooo, I don’t wanna go there.... Noooooooo! I say nooooooooooo” Antaisin vaikka oikean käteni jos sillä voisin tehdä lapsestani onnellisemman ja iloisemman. Mun iloinen lapseni on taas hukkunut omaan maailmaansa, ristiaallokko meidän muiden maailmaan on kova, siinä kohtaamisessa ei ole mitään kaunista, kivaa tai houkuttelevaa – kenenkään kannalta.