Päivä 144 - sunnuntaina, kuolemasta

Se suruista suurin... lapsi joka kuoli ennen syntymäänsä, melkein valmiina, lapsi ja sen vanhemmat – murheen murtamat – ja sen pienen enkeliksi lähteneen sisar, se joka ei vielä tiedä surevansa sisartaan, se joka taisteli itsensä elämään. Suruviesti saavutti maailman tänään, sunnuntaina.

Yhden naamisryhmän modena – huonona ja laiskana sellaisena – seuraan sivupaneelissa ohikiitäviä osanottoja tälle perheelle. Tärkeitä lauseita, lämpimiä sanoja, lohtua jos laihaakin niin silti lohtua. Samalla toivon, että useampi muistaisi myös onnitella siitä kaksossisaresta, siitä joka jäi, siitä valtavasta ilosta joka jokaisena päivänä tulee myös muistuttamaan suuresta surusta – samassa paketissa, ilo ja suru. Lapsen kuolemassa on aina tiettyä raakuutta, siis ihan toisella tavalla kuin vanhan ihmisen – elinkaarensa lopussa olevan – kuolemassa... vanhan kuuluu kuolla, elämä jatkuu. Mutta mitä silloin, kun elämä ei jatku vaan se jatkumo kuoleekin, se ei elänytkään. Kun toinen kaksosista menehtyy sisältyy siihen mun – kaksosten äidin – mielessä vielä lisäripaus sitä raakuutta. Olet menettänyt lapsen ja saanut lapsen... voiko koskaan ikinä milloinkaan tulla sellaista päivää ettet sen elävän vieressä – omassa mielessäsi – näe myös sitä toista, kuollutta? Viisaammat kertokaa... valitettavasti tunnen ihan liian monta tässä asiassa viisastunutta – ei riitä yhden käden sormet. Kun mä katson mun lapsia mä näen mun lapset, en mä silloin ajattele T:ta... joskus ajattelen, useimmiten en. Vaan jos O olis tullut ilman K:ta niinkuin vähän aikaa pelkäsin, osaisinko koskaan katsoa O:ta ajattelematta K:ta? Onneksi mulla kuitenkin on ”vain” yksi ajateltava, ei kahta.

Mua koskettaa, jos joku mainitsee T:n ja olen hiljaisen ja äärettömän kiitollinen siitä että joku muukin muistaa, muistaa sen meidän neljännen lapsen. Kiitollinen siitä ettei T ole kadonnut, että sillä on paikka ja oma pieni hetkensä maailmassa, muuallakin kuin meidän vanhempien mielissä. Meidän mielessä meillä on aina ja ikuisesti neljä lasta – yksi tyttö ja kolme poikaa – AINA. Se täyttäis pian kolme, syksyllä... L pohti taannoin et oliskohan niin, että T tuli meille takaisin toisena meidän pojista, ehkä. Mä oon aina vaikuttunut, niin vaikuttunut etten saa sanaa suusta kun L esittää näitä pohdintojaan, yllättynyt siitä että sekin miettii näitä – no tottakai se miettii, mutta silti.

Etäisesti tiedän missä se tuore äiti nyt on ja silti en tiedä ollenkaan, olihan mulla silloin vain kuollut lapsi, ei siinä sivussa sitä vastasyntynyttä... mulla oli mahdollisuus käpertyä itseeni, vaikka vaan hetkeksi, mutta edes siksi hetkeksi. Miltä tuntuu rakastaa vauvaa jonka sisarus on juuri menehtynyt? Pystyykö siihen?

Makaan tässä sohvassa, kirjoitan ja vollotan... jaanko sen tuoreen äidin surua vai surenko omaani? Enhän mä ede tunne tätä ihmistä, en edes etäisesti tai kaukaa... taidan surra omaani vaan ja samalla elämän epäoikeudenmukaisuutta, palaan takaisin niihin hetkiin kun T kuoli, muistelen ja mietin, suren taas – pienen surun, pienen palasen surua, suren.