Päivä 152 - avioelämästä

tai ehkä enneminkin sen uupumisesta... S sanaa en käytä koska en halua hakukoneiden tarttuvan siihen, en siksi etten sitä ääneen uskaltaisi sanoa... s, s, s, s, s, s, s!!!!

Me ollaan L:n kanssa oltu tässä 19 vuotta – muistaakseni – ja käyty läpi kaikki asiaankuuluvia ja kuulumattomiakin vaiheita. Oli meillä sekin vaihe kun oltiin molemmat jo nakkaamassa lapasia laatikkoon, ja sit tahdottiin taas ja paljon ja joka päivä tahdottiin ja tajdottiin ja tahdottiin ja nyt ollaan tässä. Vaiheessa jossa lapset on pieniä, vaatii paljon ja elämä on – hmmm – intensiivistä. Illalla kun pikkupeikot on saatu vaiennettua peittojen alle kaipaa molemmat enemmän omaa rauhaa kuin toisiaan ja aika usein me istutaan tässä kyökin pitkän pöydän (10 tuolia) ääressä, molemmilla edessään tietokone ja lasi viiniä... jutustellaan ja surffataan – kukin omiaan – väillä jompikumpi meistä saattaa sanoa; ”Tiesitkö että...” – ja lukee jonkun pätkän jostakin uutisesta tai artikkelista ja välillä siitä saadaan aikaan hyviäkin keskusteluita.

Ensin oli lapsettomuushoidot eikä ollut suotavaa... sit olin raskaana ja sitä raskautta varjeltiin ja vaikka kuinka molemmat tiesi ja ymmärsi ettei läheisyydestä raskauden aikana ole mitää haittaa, ei sitä vaan osannut... sit oli pikku M, hirviölapsi ja sen vanhemmat jotka halusi vain ja ainoastaan nukkua – molemmat – edes joskus, edes vähän...

Sit oli taas lapsettomuushoidot ja raskaus ja kuolema. Oli jälkivuoto ja oli suunnaton suru... surevan ei tee mieli, ei yhtään. Sureva käpertyy itseensä yksi yhtäälle, toinen toisaalle.

...ja lapsettomuushoidot ja sen seitsemän komplikaatiota ja riskiraskaus jonka riskit kasvoi jokaisella lääkärikäynnillä... oli veritulppariski ja pistokset, oli trisomiariskit ja punktiot keskenmenoriskeineen. Tuli ennenaikaiset supistukset rv17 alkaen, tuli liitoskivut ja väsymys, vuodelepo...

Kun ne lopulta syntyi tuli jälkivuoto. Se jälkivuoto kesti variaatioineen puolitoistavuotta. Kyllähän me aina välistä onnistuttiin vuotojen välissä mutta aika tehokkaasti se hillitsi ja aina läheisyyden jälkeen vuoto alkoi uudestaan. Kokeiltiin kierukkaa ja sitä ja tätä ja lopulta mä löysin itseni taas lääkäristä ja päätöksen tehneenä.

Hysterektomia – kohdunpoisto – ja näin me luultiin, että asia ratkeaa ja kyllähän se sen 12 viikon kiellon jälkeen hetkeksi ratkesikin. Me oltiin periaatteessa vapaita ihan milloin vaan, ilman huolen häivää – periaatteessa. Käytännössä meillä on ne kolme pientä lasta joista vanhin on mussa kiinni kuin liima ja iltaisin me ollaan väsyneitä eika jakseta ja haluta tai ei haluta jaksaa. Toimivimmaksi ratkaisuksi on noussut viikonloppuaamuisin mun ja L:n yhteiset suihkut. Täällä ison eli vanhempien makkarin ovi on aina lukittava – kätevää, joku on ajatellut tätä asiaa – ja meillä siellä makkarissa oma kylppäri... niinpä, ovi lukkoon ja suihkuun ja välillä voi sieltä suihkusta huudella oven hakkaajalle et ollaan edelleen pesulla ja tullaan kohta... romanttista? Ei! Mutta ajaa asian.

Näinpä asia oli järjestyksessä maaliskuusta kesäkuulle... ja sitten iski keuhkoveritulppa ja homma tyssäs TAAS. En tiedä kumpaa säälin enemmän, L:llää vai itseäni vai molempia. Onhan tää aika epäreilua... Rakkautta meillä on ja lämpöä ja halua, maailmankaikkeus vaan tuntuu kääntyneen meitä vastaan tässä asiassa.