Päivä 140 - kiitos ja näkemiin Kissa

Kissa lähti sunnuntai-iltana ja nyt on keskiviikko. Lienee järkevää alkaa olettaa ettei se enää tule takaisin. Meidän naapurustossa kun pyörii kolmen kojootin lauma, pari puumaa, ilveksiä, karhuja jne. Aika kovia vastustajia pienelle kotikissalle. Mä en kauheesti osaa edes surra, en ainakaan vielä kun tää oli niin odotettavaissa ja olen itseäni tähän jo vuoden päivät valmistellut, siitä saakka kun Kissa päätti lähteä tutkimaan maailmaa. Harva kissa selviää täällä edes näin kauan, useimmat kohtaavat loppunsa viikoissa tai kuukausissa... se vaan halus niin kauheesti ulos, että lopulta annettiin sen mennä, vanhanpiian.

Se oli viisiviikkoinen karvapallo kun tuli meille kesällä 1999, äkäinen kuin pippuri ja villi kuin... repi multa mekonkin jo heti ensimmäisenä päivänä, matkalla kotiin. Sillä oli vauvana kaksi bravuuria, juosta ylösalaisin meidän sängynpohjaa pitkin – siis siellä sängyn alla, pää alaspäin – meidän nukkuessa ja kiivetä ylös pitkin ovenkarmia ja liukua sieltä sitten alas.

Kissa ei koskaan tykännyt kenestäkään muusta paitsi meistä ja meillä oli paljon ystäviä, jotka jopa pelkäs meidän seireenilasta... se oli tosinainen joka ensin kehräsi ja seuraavaksi hyökkäsi kimppuun. Kun Koira tuli taloon, Kissa muutti meidän liinavaatekaappiin useammaksi viikoksi. Sohvan alla se asusti kuukausia sen jälkeen kun M oli syntynyt ja poikien syntyessä se oli vaatehuoneessa. Poikien synnyttyä se protestoi ja pissaili kylppärin matolle ja poikien vaatteille ja... mä protestoin Kissaa ja vaadin että se uudelleen sijoitetaan tai lopetetaan tai...  Mulla ja Kissalla oli aina kummallinen viha-rakkaussuhde, se oli enemmän L:n kuin mun ja L:stä se ihan oikeesti tykkäs, tuli rapsutettavaksi ja saattoi jopa joskus kavuta L:n syliin. Multa Kissa pyysi lähinnä ruokaa.

Meillä on ystäviä joilla meni vuosia tajuta että meillä oli Kissa. Se ei koskaan näyttänyt naamaansa uusille ihmisille ja monesti kun me oltiin matkoilla hooitaja ei kertaakaan nähnyt hoidokkiaan vaan päätteli vaan ruokakupista ja hiekkalaatikosta, että ”muumipeikon esi-isä” oli edelleen hengissä.

Meidän ensimmäinen ja viimeinen Kissa... kolmetoista vuotta, ja mä en edelleenkään ymmärrä kissojen mielenliikkeitä.