Päivä 154 - anoreksia nervosa

Yleisen hälinän jälkeen vakavampaan aiheeseen jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä autismin kanssa, mutta lasten sitäkin enemmän. Tämä aihe liitetään yleisesti naisiin ja tyttöihin, mutta se koskettaa ihan yhtä paljon pieniä poikia.

Mä olen viime aikoina seurannut netissä ja paikan päällä ystävien keskustelua, osaan osallistunut, osan jättänyt väliin siksi että mun on vaikeeta sanoa aiheesta mitään ilman suurta intohimoa oman menneisyyteni vuoksi ja toisaalta siksi että tämä aihe nostaa aina mun karvat pystyyn ja saa mut ärtyneeksi... ”If you don’t have anything nice to say, just shut up” – tätä filosofiaa noudattaen olen siis monesti ollut osallistumatta tähän keskusteluun.

Kun mä katson kuvia lapsuudestani – no niitä ei plajoa ole – mutta niitä vähiä kuvia katsoessani näen ihan tavallisen lapsen. En ollut laiha, en oikeastaan pyöreäkään vaan tavallinen. Koulussa mä olin jo pienestä kuitenkin läski. Kotona mutsi murehti omia kilojaan, vertasi mua ja itseään ja muisti aina säännöllisesti kysyä et aionko mä ihan oikeasti ottaa jälkiruokaa tai huomautti et mä söin aika paljon. Teini-ikäisenä äiti olis mielellään lainannut mulle vaatteitaan, mutta ne ei kuulemma mahtuneet mulle... no, ehkä mutsilla oli ikijojossaan menossa se laiha vaihe ja saattoi siis olla tottakin. Joululahjaksi se osti mulle usein liian pieniä vaatteita enkä tänä päivänäkään osaa sanoa oliko se sitä ”Spanglish” elokuvan taktiikkaa jolla mua kannustettiin laihemmaksi vai luuliko se et mä mahtuisin niihin. Mä muistan kuinka kesällä maalla käytiin kahvipöydässä keskustelua jostakin ihmisestä joka saattoi syödä kokonaisen juuston kerralla, mutta se olikin niiiiiiiiiin lihava. Mä opin ettei juustoa saa syödä, se lihottaa. Mun elämän ahdistavimpia muistoja oli kun oltiin jossakin etelen lomalla ja mutsi sanoi et saan tilata mansikoita ja kermavaahtoa jos sovitaan että en enää sen jälkeen syö niitä – ei tehnyt enää mieli.

Lopulta sairastuin. Sairastuin Anoreksiaan ja sovin itseni kanssa että saan syödä kerran päivässä JOS liikun tarpeeksi. En ollut enää lihava, en kenenkään mittapuulla ja voi sitä ihanaa hyväksyntää jonka sain kun vihdoinkin olin laiha, ihanan, ihanan laiha. Ei sillä ollut väliä etten pystynyt kävelemään portaita pyörtymättä tai että näin painajaisia siitä että söin tai että en pystynyt lukemaan pääsykokeisiin kun en enää vaan jaksanut – mä oli laiha, se oli parasta ja ihmiset rakasti mua vihdoinkin kun mä olin laiha. Ensimmäisellä kerroksella rimpuilin itse eroon syömishäiriöstäni, rakastuin ja pääsin kuiville – hetkeksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin piti laihduttaa vaan ihan vähän, silloin siihen kyllä oli ihan aihettakin, mä oli lihava. Lopulta mä painoin 48kg, ajoin pyörällä parikymmentä kilometriä päivässä, kävin useammassa jumpassa ja söin 100-300kcal päivässä. Jos ylitin kalorimäärän tai olin jossakin missä en voinut olla syömättä, oksensin. Mut pelasti silloin sairaala. Mä vietin psykiatrisessa sairaalassa kolmekuukautta kesästä syksyyn opetellen syömään. Jouluna painoin 56kg ja näytän niissä valokuvissa edelleen sairaalloisen laihalta. Omasta mielestäni olin lihava, armoton läski ja niinpä seuraavana kesänä painoin taas alle 50kg ja tie vei takaisin sairaalaan. L oli väsynyt, mä olin väsynyt, tämä oli se hetki kun oltiin todella lähellä lähteä eriteille. Jos näin olisi tapahtunut en todennäköisesti istuisi tässä vaan olsisin laihduttanut itseni hengiltä.

Rakkautta, aikaa, terapiaa ja oma tahto taistella itseni ulos siitä maailmasta. Se oli kauheeta aikaa ja mulla oli koko ajan aivan armottoman paha olla niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mä paranin, siis oikeesti paranin. En mä edelleenkään omasta ulkomuodostani välttämättä pidä, mutta olen oppinut hyväksymään että mä olen tällainen ja hyvä ja kaunis just näin. Mä en laihduta – ikinä. Saatan lopettaa sokerin syönnin vähäksi aikaa, mutta lähinnä siksi että sokeriin tulee helposti riippuvuussuhde ja se on hyvä katkaista. Meillä ei syödä kevyttuotteita, meillä ei puhuta painosta – ei omasta eikä lasten, ei lasten eikä aikuisten kuullen, ei ole tarvetta. Me syödään luomua ja tavallista semiterveellistä ruokaa. Jos haluan pullan, syön sen, jos tekee mieli pitsaa syön sen miettimättä asiaa sen kummemmin. Mä en ole laiha, mä en ole sairaalloisen lihava, olen tavallinen tai ehkä vähän tavallista pulleampi, pehmeämpi tavallinen – hyvä tällaisenaan 76kg ja hyvä näin.

Miksi mä kirjoitan tämän? Koska mä kuulen koko ajan oikealta ja vasemmalta kuinka jonkun lapsi on isompi kuin toisen ja kuinka oma maha, takapuoli, reidet, rinnat, nenä, jalat on vääränlaiset tai läskit tai rumat tai muuten vaan liian jotakin. Mä en ole pyhimys, kyllä mäkin kiinnitän huomiota ihmisiin jotka on sairaalloisen ylipainoisia ja mietin et ehkä toikin vois jättää ton munkin syömättä. Mä suren niitten ystävien lapsia joiden vanhemmat läpsäisee niitä tyttöjään kädelle ja sanoo ettet kyllä ota toista munkkia ta parempi jos et söis munkkeja ollenkaan. Mä suren niitten perheitten lapsia joiden äidit seisoo peilin edessä ja on ylpeitä kun ne on laihempia kuin omat teini-ikäiset lapsensa. Mä suren jokaista lasta joka kasvaa perheessä jossa ulkonäkö, syöminen ja syömättä jättäminen on jokapäiväinen keskustelunaihe.

Mä haastankin nyt jokaisen lukijan yhdeksi kokonaiseksi viikoksi olemaan kommentoimatta omaa ulkonäköään negatiiviseen sävyyn, olemaan puhumatta kaloreista ja lihomisesta ja laihtumisesta, olemaan puhumatta ruuasta jota saa tai ei saa syödä. Ajatella saa, mutta ei sanoa ääneen... kuka pystyy?

Päivä 154 - Kuningas EI tuli taloon

Puolirauhaisahetki kiireisen päivän aamuna. Yläkerrassa tosin jo taistellaan, mutta annan sen toistaiseksi mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos... ei kuulosta niin vakavalta et pitäis puuttua, isosisko vaan pistää pienempiään järjestykseen ja ne pienemmät ei tykkää – tavallisen lapsiperheen arkea siis.

On M:n toimintaterapia, heti perään ABA kotona ja samssa leikkideitti kolmen lapsen kanssa ja heti perään taas O:n eka toimintaterapia... katkeamaton ohjelma puolikahdeksasta kolmeen. Mä tykkään näistä sutinapäivistä kun ei tarvitse miettiä mitä tehtäis ja minne mentäis vaan päivä vilistää vaan ohitse ihan huomaamatta. Yhden leikkideittilapsen allergiat aiheuttaa vähän päänvaivaa ja lounaan suunnitteluun joutuu uhraamaan ylimääräisen hetken... mitä se ei nyt taas aanutkaan syödä; maitoa, soijaa, pähkinöitä, papuja... onneksi on toi eilen aamuna leivottu kesäkurpitsaleipä, jota lapset kakuksikin kutsuu... täysjyvävehnää, viisi kesäkurpitsaa, pari munaa, vähän öljyä, ripaus sokeria ja paljon kanelia ja inkivääriä – mä sanoisin että hyvä huijaus.

K aloitti tänä aamuna varhaisen tahtoiän vai sanottaisko mieluummin että K vaihtui tänä aamuna Kuningas Eiksi, ihan sama mitä kysyy tai sanoo niin jätkän vastaus on ponteva EI! Tuutko syömään – Ei, Puetaanko – Ei, Vaippa – Ei, Telkku – Ei, Onks sulla vähän huono päivä? – Eiiiiiiiiiiiii! Okei, ei sit.

Pitäis ruveta miettimään M:n kouluvaatteita ja mulla on kaksi kandidaattia... yleensä olen tilannut kaiken Bodenilta mutta tällä kertaa toinen vahva ehdokas on Tea. Mitäs tykkäätte? Molemmista saan ihan hyvät alet.

Keski-ikäinen suomalainen nainen värjää hiuksensa punaisiksi. Näin kävi näköjään mullekin, tosin vahingossa... sen piti olla keskiruskea, mutta eipä toi nyt hullummalta näytä. L:llä saattaa olla vähän totuttelemista.

Punainen se on!

Tänään puin taas itse itseni tuttuun rentoon tyyliin... mukavaa ja käytännöllistä.
Mekko - Marc O'Polo, legginsit - Eileen Fisher, varpaat - paljaat

Päivä 153 - päivällinen

...voi toisinaan näyttää tältäkin jos ei jaksa laittaa ruokaa.

Päivä 153 - raivon voimalla

Aurinko nousee ja laskee raivon voimalla, kaikki on M.n maailmassa väärin ja ihan koko ajan... koulun alkuun on liian pitkä aika ja koko perhe kaipaa niitä ihan tavallisia arkirutiineita tämän sekavan ja sekopäisen kesän jälkeen. Kesän jona yhtään mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mä laskin tänään että syyskuun kymmenennestä eteenpäin mä ajan joka viikko kuudesta kahdeksaan kertaa klinikalle ja me ostetaan niiltä seitsemästä yhdeksään terapiatuntia viikossa, vain kerran ne ajat menee putkeen niin että kaksi terapiaa on peräkkäin, kertaakaan M:n ja O:n terapiat ei ole samaan aikaan... Lisäksi M ajetaan psykologille kerran viikossa... vain tiistaisin ja perjantaisin en käy klinikalla lainkaan, maanantaisin kerran, keskiviikkoisin kolmesti ja torstaisin kahdesti... ajomatka suuntaansa sen 30minuuttia... Tää kuulostaa aivan absurdilta jopa omissa korvissa, mutta silti mä olen valmis aloittamaan tän rumban ja ajamisen – toisaalta tällä hetkellä mä käyn siellä samalla klinikalla sen samat kuusi kertaa eli ei muutosta siinä asiassa, tuttua kamaa (en mä itseasiassa edes tajunnut et me käydään siellä nytkin sen seitsemän kertaa... ilmankos ovat niin ystävällisiä). Kinderinkin tarjosi O:lle taas tänään arviointia, kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin että lapsi on jo terapiassa – säästyipähän osavaltion rahat.

M:n sosiaalisten taitojen ryhmäohjaaja – niitä on siis monta, mutta yksi niistä – oli tänään päässyt asian ytimeen oikein todenteolla ja totesi että meidän lapselta puuttuu nyanssit, siis se ei ymmärrä kehonkieltä ja äänensävyjä... no tätähän mä olen koko ajan yrittänyt kaikille kertoa. M:n ”kuherruskuukaudet” maksaa meille aika paljon, siis ne viikot kun se on vaan ihana ja rakastettava ja yhteistyökykyinen ja sit autossa oksentaa ahdistuksensa ja stressinsä mun syliin, laastaroiden kuvitellut haavansa prinsessa ja Dora laastarein – laastareita meni tänään paketillinen.

Me ollaan perjantaina menossa ”huvipuistoon”. Remlinger Farmsilla on sellainen minikokoinen huvipuisto ja just sopiva meidän laumalle – etenkin kun sinne menee heti aamusta, ennen kuin muut ehtii pilaamaan koko paikan. M:n piti taas tänään päästä kaupassa vessaan ja se jo vessan ovella totes ettei tämä ole hänelle yhtään hyvä vessa, eikä hän missään tapauksessa voi siellä pissata kun sen täytyy olla likainen (kaakelointi oli ruskeasävyinen, vessa sinänsä hyvin siisti ja miellyttävä)... kauppa oli uusi ja totesin että sen myötä vessakin on uusi ja puhdas ja niinpä pissakin saatiin puristettua pönttöön. Huvipuistoonkin on siis syytä mennä aamulla ennen muita ja muiden katseita ja bakteereita.

Mulla hyvä ja energinen päivä pitkästä aikaa.

Päivän asu on puhtaasti M:n valkkaama. Itse olisin nykäissyt päälle shortsit ja t-paidan.
Mekko - Philosophy Blues, villatakki - Ann Taylor,
kengät - Hegos, laukku - Dooney & Bourke.
Musta tuntui et olisin sopinut paremmin iltapukujuhliin tai kokkareille... menihän se näin nättinäkin :)

Käytiin jopa lasten kanssa kaffella Starbucksissa...
K:n paita - Benetton ja shortsit - Crew Cuts. M:n mekko - Ralph Lauren.
O:n paita - Gant

Päivä 152 - mun lusikka!

Se huutaa, se raivoo, paiskoo ovia ja heittelee tavaroita. Mä yritän miettiä onko siellä mitään millä vois oikeasti saada aikaiseksi tuhoa tai vahingoittaa itseään – en muista. Hetkeksi heittely ja huuto taukoaa, se avaa oven ja itkunsekaisesti ilmoittaa olevansa jo ihan rauhallinen. Mä totean rauhallisesti että vielä hetki pitää rauhoittua ja siivota se sotku. Se paiskaa oven kiinni, karjuu ja potkii ovea ja heittelee. Sama kuvio toistuu, kunnes ehkä viidennellä tai kuudennella kerralla heittely lopulta loppuu eikä kukaan enää potki oveakaan. Mä kuulen että se siivoa jälkiään, avaa oven ja ilmoittaa että sillä on jo ihan ”calm body” ja kysyy voiko se mennä leikkimään junilla. Voi mennä.

Kaikki alkoi väärästä lusikasta, siitä että se jo syötyään totesi O:n syövän sen lempilusikalla. O:lla oli vielä muutama lusikallinen ruokaa ja kun kielsin riistämästä veljeltä lusikkaa se latas oman lusikkansa pöytään ja hyökkäsi. Mä sain sen ilmasta kiinni, ennen kuin ehti käydä käsiksi veljeensä ja kannoin potkivan ja kirkuvan lapsen yläkertaan.

Sillä oli tänään toka strukturoitu leikkideitti ja se oli loppu, halki, poikki, pinossa. Ei ollut puistossakaan jaksanut yhtään mitään. Pienelle ihmiselle on rankkaa joutua ihan oikeesti leikkimään toisen kanssa, kysymään, keskustelemaan ja huomioimaan...

M meni tokaa iltaa nukkumaan ilman unilääkettään. Viime yönä se nukkui, toivottavasti nukkuis tänäänkin.

K on ollut kuumeessa koko päivän. Ihmettelin kun heppu nukkui aamulla niin pitkään ja lopulta maastoutui olkkarin lattialla ”tutun” kanssa. Tutu on sen tilkkupeitto. Aamiainen ei maistunut ja kattelin et se vaikutti jotenkin väsähtäneeltä. Pyyhi sen kädet ja huomasin kuinka pieni mies tuntui lämpimältä... 39.5C aamuseiskalta on ihan kohtuullinen lukema. Jätkä sohvalle peiton kanssa ja siihen se lopulta nukahti. Heräsi joskus iltapäivästä, söi purkin omenasosetta ja paahtoleivän viipaleen hillolla. Siinä vaiheessa lämpöä oli enää 38.4C maattiin sohvalla yhdessä ja katottiin telkkaria. L lähti M:n ja O:n kanssa puistoon. Siitä sohvalta kun noustiin kolmen jälkeen oli poika jo ihan täydessä vauhdissa ja illalla kuume oli laskenut jo melkein 37C... peittelin sen sänkyyn ja nukahdin itse viereen. Seitsemän jälkeen L tuli mua herättelemään ja kysi haluanko siirtyä suoraan omaan sänkyyn vai nousenko vielä. K:lla on ennenkin ollut näitä ihmeellisiä yhden päivän kuumeita jotka alkaa kovalla kuumeella aamusta ja taittuu sit iltaa kohden. Mä kun on aina kuvitellut et se kuume tuppaa nousemaan illaksi. K on erilainen nuori.

Päivä 152 - avioelämästä

tai ehkä enneminkin sen uupumisesta... S sanaa en käytä koska en halua hakukoneiden tarttuvan siihen, en siksi etten sitä ääneen uskaltaisi sanoa... s, s, s, s, s, s, s!!!!

Me ollaan L:n kanssa oltu tässä 19 vuotta – muistaakseni – ja käyty läpi kaikki asiaankuuluvia ja kuulumattomiakin vaiheita. Oli meillä sekin vaihe kun oltiin molemmat jo nakkaamassa lapasia laatikkoon, ja sit tahdottiin taas ja paljon ja joka päivä tahdottiin ja tajdottiin ja tahdottiin ja nyt ollaan tässä. Vaiheessa jossa lapset on pieniä, vaatii paljon ja elämä on – hmmm – intensiivistä. Illalla kun pikkupeikot on saatu vaiennettua peittojen alle kaipaa molemmat enemmän omaa rauhaa kuin toisiaan ja aika usein me istutaan tässä kyökin pitkän pöydän (10 tuolia) ääressä, molemmilla edessään tietokone ja lasi viiniä... jutustellaan ja surffataan – kukin omiaan – väillä jompikumpi meistä saattaa sanoa; ”Tiesitkö että...” – ja lukee jonkun pätkän jostakin uutisesta tai artikkelista ja välillä siitä saadaan aikaan hyviäkin keskusteluita.

Ensin oli lapsettomuushoidot eikä ollut suotavaa... sit olin raskaana ja sitä raskautta varjeltiin ja vaikka kuinka molemmat tiesi ja ymmärsi ettei läheisyydestä raskauden aikana ole mitää haittaa, ei sitä vaan osannut... sit oli pikku M, hirviölapsi ja sen vanhemmat jotka halusi vain ja ainoastaan nukkua – molemmat – edes joskus, edes vähän...

Sit oli taas lapsettomuushoidot ja raskaus ja kuolema. Oli jälkivuoto ja oli suunnaton suru... surevan ei tee mieli, ei yhtään. Sureva käpertyy itseensä yksi yhtäälle, toinen toisaalle.

...ja lapsettomuushoidot ja sen seitsemän komplikaatiota ja riskiraskaus jonka riskit kasvoi jokaisella lääkärikäynnillä... oli veritulppariski ja pistokset, oli trisomiariskit ja punktiot keskenmenoriskeineen. Tuli ennenaikaiset supistukset rv17 alkaen, tuli liitoskivut ja väsymys, vuodelepo...

Kun ne lopulta syntyi tuli jälkivuoto. Se jälkivuoto kesti variaatioineen puolitoistavuotta. Kyllähän me aina välistä onnistuttiin vuotojen välissä mutta aika tehokkaasti se hillitsi ja aina läheisyyden jälkeen vuoto alkoi uudestaan. Kokeiltiin kierukkaa ja sitä ja tätä ja lopulta mä löysin itseni taas lääkäristä ja päätöksen tehneenä.

Hysterektomia – kohdunpoisto – ja näin me luultiin, että asia ratkeaa ja kyllähän se sen 12 viikon kiellon jälkeen hetkeksi ratkesikin. Me oltiin periaatteessa vapaita ihan milloin vaan, ilman huolen häivää – periaatteessa. Käytännössä meillä on ne kolme pientä lasta joista vanhin on mussa kiinni kuin liima ja iltaisin me ollaan väsyneitä eika jakseta ja haluta tai ei haluta jaksaa. Toimivimmaksi ratkaisuksi on noussut viikonloppuaamuisin mun ja L:n yhteiset suihkut. Täällä ison eli vanhempien makkarin ovi on aina lukittava – kätevää, joku on ajatellut tätä asiaa – ja meillä siellä makkarissa oma kylppäri... niinpä, ovi lukkoon ja suihkuun ja välillä voi sieltä suihkusta huudella oven hakkaajalle et ollaan edelleen pesulla ja tullaan kohta... romanttista? Ei! Mutta ajaa asian.

Näinpä asia oli järjestyksessä maaliskuusta kesäkuulle... ja sitten iski keuhkoveritulppa ja homma tyssäs TAAS. En tiedä kumpaa säälin enemmän, L:llää vai itseäni vai molempia. Onhan tää aika epäreilua... Rakkautta meillä on ja lämpöä ja halua, maailmankaikkeus vaan tuntuu kääntyneen meitä vastaan tässä asiassa.

Päivä 152 - ylikypsää

Eilen illalla tuli sit taas pyyhkäistyä päivystyksen kautta. Tulin kirkosta ja olo oli varmaan ton helteen takia vähän halju, nukuin päikkärit ja lähdettiin kauppaan... kaupassa L sit rupes kyselemään et voinko huonosti kun oon jotenkin niin poissaoleva ja tyhmä kun olen menin myöntämään ja mieshän kärräs mut suoraan päivystykseen... olin ehkä epämotivoitunein potilas koskaan, mutta aika paljon saa aikaan henkilökunnassa kun sanoo ettei henki oikein kulje ja on ahdistava tunne rinnassa. Lääkäri olis halunnut ottaa mut sisään ja tarkkailla ainakin yön ylitse ja soitteli mun lääkärille – se Kardiologi – ja keuhkospessulle ja... lopulta sain kuitenkin luvan lähteä kotiin sillä ukaasilla et takaisin on tultava jos yhtään olo huononee ja heti tänään pitää soittaa ja varata kiireaika sille keuhkotyypille...

No joo, kypsää, kypsää kypsää...

M on jo puheterapiassa L:n kanssa ja mä väsäsin niille mukaan sen graafisen esityksen meidän aikatauluista Jenniferiä varten. Aamupäivstä myös leikkideitti M:n koulukaverin Ryanin kanssa. Elämä jatkukoon siis...

Säädän edelleen tän typerän blogipohjan kanssa, tai siis käyttäjähän tässä kai typerä on.