Päivä 73 - omanlaisensa yksinäisyys

Eilen illalla istuin ravintolassa kuuden naisen kanssa. Heistä kolmea en ollut nähnyt pitkään aikaan, kahta tapaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja yksi heistä on K:n ja O:n kummitäti.  Neljä vuotta sitten meitä yhdisti lapset. Meidän kaikkien esikoinen on syntynyt keväällä 2008 ja tapasimme paikallisen sairaalan äiti-lapsiryhmässä ja muodostimme tuosta kymmenien naisten joukosta oman playgrouppimme. Puolentoista vuoden ajan tapasimme aina tiistaisin toistemme kotona, lapset periaatteessa leikkivät keskenään – siis M ei leikkinyt ja muut leikki ja me naiset joimme kahvia ja söimme herkkuja. Sen jälkeen kävi niin kuin usein käy... ”life happened” syntyi uusia lapsia, osa palasi töihin, joku muutti, oli kouluja ja harrastuksia ja ne viikoittaiset tapaamiset jäivät.

Eilen illalla istuttiin kuitekin taas yhdessä, juhlimassa yhden meistä syntymäpäivää ja surukseni tajusin olevani täysin ulkopuolinen tässä korostetun tavallisuuden maailmassa... puheenaiheena oli vain ja ainoastaan lapset, lasten kasvatus, koulutus, harrastukset, yksityiskoulut, kurinpito... Ihan kivaa joo... kaikilla muilla on kaksi ns. tavislasta... mulla se yksi ihana erityinen ja sitten joo, kaksoset. Mulla siis ei oikein ollut mitään sanottavaa tähän keskusteluun... kuinka A:n ollessa koulussa B:n kanssa kahdestaan bondataan ja opetellaan aakkosia... multa jopa kysyttiin mitä ihmettä mä tee kun M on niin paljon koulussa... vastasin, että kirjoitan sähköposteja eri hoitaville tahoille tai roikun niitten kanssa puhelimessa, jaan raportteja eri paikkoihin ja... ei me ei käydä muskarissa ja jumpassa ja taidekoulussa poikien kanssa – mulla ei ole aikaa. Silloin kun mulla on aikaa pojille on niitä silti aina kaksi ja kaksi hyvin erilaista poikaa, ei joo opetella aakkosia ja numeroita ja... Mä en myöskään kokeile sitä kasvatusmenetelmää  tai tätä tai valitse yksityiskouluja – ei meillä kyllä olis sellaiseen edes taloudellista mahdollisuutta – tai sitä just oikeeta balettikoulua tai oikealla tavalla stimuloivaa musiikkiharrastusta. Meillä suunnitellaan toimintaterapiaa, ABA:ta, puheterapiaa, sosiaalisten taitojen ryhmiä, ruokailuryhmiä – ei siis keittiönkalusteita – mietitään seuraavaa opetussuunnitelma palaveria... meillä ei ollut yhtään mitään yhteistä...  Mä voin keskustella lapsista joko toisten erityisten vanhempien kanssa tai sitten monikkovanhempien kanssa – ne tietää minkälaista meillä on ja miksi tehdään niin kuin tehdään.

Kaikki kyllä asiaankuuluvasti muisti todeta miten valtavan rankkaa meillä varmasti on – joo teillä ei ole aavistustakaan... kuinka he on onnellisia etteivät ikinä saaneet kaksosia kun ovat seurailleet meidän menoa – niin, mä olen aivan äärettömän onnellinen ja iloinen näistä pojista ja vaikka se on ollut haastavaa, etenkin M:n takiaa niin ei kiitos, ei pahoitteluita tai sääliä. Minä rakastan lapsiani ja olen onnellinen heistä, yksin ja kaksin kappalein, erityisenä tai tavallisena. Ja viimeisenä se täällä pakollinen kysymys; ”Aiheutuikohan M:n autismi rokotuksista?”

Mä olen NIIIN pro-rokote ihminen kuin vain olla voi eikä tämä ole asiaa muuttanut miksikään. Rokotteet ovat tärkeitä ja suojelevat meidän omien lasten lisäksi myös muita yhteiskunnan jäseniä; etunenässä, vanhuksia, pieniä lapsia, vastasyntyneitä ja niitä joiden immuunipuolustusjärjestelmä on syystä tai toisesta heikentynyt. Rokotteiden ja autismin yhteydestä on tehty joo tutkimuksia eikä sitä yhteyttä ole löydetty. Se ainoa tutkimus joka onnistui nämä asiat linkittämään, todettiin huijaukseksi ja tutkimusta johtanut lääkäri menetti lääkärinoikeutensa. Ei, rokottaminen ei ole aiheuttanut M:n autismia. No niin, tämä meni paasaamisen puolelle, mutta kun tämä ON tärkeä asia...

Vielä pari kuvaa meidän karkulaisesta, lemipi paikassaan – mun sylissä

Haukotus...

...ja lepo