Mun lapseni on
vammainen. Se on ruma sana - jotenkin ”vammainen” sana - mutta se on totta. Mun
lapsellani on vamma, se on vammainen. Mun lapseni hahmottaa maailmaa eritavalla
kuin muut, ja toimintaterapian evaluaatiossa hahmottui mun verkkokalvoille
liiankin todentuntuisena se tosiasia että M hahmottaa ympäröivän maailman
lisäksi itsensä eri tavalla kuin me muut, tai siis tarkemmin sanottuna ei
oikein hahmota. M ei ihan tarkkaan tiedä missä se alkaa ja missä loppuu tai
onko se ylösalaisin vai oikeinpäin. Toisaalta M hakee asitielämyksilleen
vahvistusta ja toisaalla taas välttelee niitä. Mä olen aina sanonut että jos M
sais päättää niin se aika usein ryömis takaisin mun kohtuun. Sanoin sen sille
toimintaterapeutillekin ja sen mielestä se oli multa äärimmäisen osuva vertaus.
M tarvitsee sellaisen kohdunomaisen puristuksen tietääkseen missä alkaa ja
loppuu... tarvittaessa samaa informaatiota saa törmäilemällä ihmisiin tai
esineisiin, makaamalla O:n ja K:n päällä, lyömällä, tönimällä, pyörimällä, kierimällä...
ilmakos se painepeittokin tuntuu hyvältä. Yleensä lapset alkaa hahmottaa
itseään jossakin kai muutaman kuukauden iässä ja nyt mä ihmettelen itsekseni
että miten ihmeessä mä en tässä neljässä vuodessa ole ymmärtänyt että meillä
tämä vaihe jäi puutteelliseksi... kädet joo löytyi, ja jalat, ja vartalon
keskilinja... mutta jossakin vaiheessa tän informaation prosessointi loppui.
Olisko mun pitänyt huomata? Myöhäistä miettiä, en huomannut... huomasin
kuitenkin ettei kaikki ole niin kuin pitäis.
M ei halua
kävellä. Se ei halua tehdä mitään pitkään vaan ilmoittaa nopeesti ettei jaksa.
Mä olen aina ajatellut että se on vaan laiska ja pakottanut kävelemään ja
tekemään sitä tai tätä. Toimintaterapeutti sanoi että vaikka se fyysisesti
jaksaiskin niin suurin osa näistä meille tavallisista aktiviteeteista vaatii
M:ltä niin paljon että se tavallaan henkisesti hengästyy eikä ihan oikeesti
jaksa, ei siis jaksa prosessoida sitä jatkumoa vaikka lihakset jaksaiskin
kantaa ja viedä. Ei jaksa sitä tunnetta miltä maa tai lattia tuntuu jalkojen
alla kävellessä tai ei jaksa sitä tunnetta kun tasapainoilee kiipeilytelineellä
tai keinuu tai... lista on loputon.
Toivottavasti arviosta oli hyötyä! Tsemppiä!!! J
VastaaPoistaOli siitä ihan valtavasti hyötyä ja musta on mahtavaa että päästään vihdoinkin työskentelemään tämänkin osa-alueen eteen. Se on vaan jotenkin niin halvaannuttava tunne olla vanhempana läsnä siinä evaluointitilanteessa kun näkee mitä pitäis tapahtua ja kun se ei vaan tapahdu ja sitä vaan haluais niin kovasti mennä väliin ja auttaa...
PoistaMun kummipojalla todetttiin alle kaksivuotiaana diabetes ja se on opettanut mulle ainakin sen, että kun poika alkaa rissata/tapella/valittaa, niin ekana tsekataan sokerit. Aika usein syy löytyy liian matalista arvoista ja lapsi ikäänkuin herättää aikuisen huomion pysyäkseen hengissä. Viisas lapsi.
VastaaPoistaSamalla tavalla varmaan M alkaa vaatia sitä (loputonta) huomiotaan, kun taju tilanteesta katoaa. Onhan se pelottavaa, jos ei oikein itse tiedä mitä tapahtuu (vrt. sektio, jossa ainakin itselläni katosi todellisuudentaju, kun toiset vaan kaivoi vauvoja susta ja mä toimin lähinnä käärepaperina). No emmä oikeasti tiedä mistään mitään, mutta sen tiedän, että kyllähän sä tiesit, ettei kaikki ole samalla tavalla kuin muilla. Mutta kun kaikki kuitenkin meni niin hyvin (niin kauan kun olitte kaksistaan kotona ja sä toimit ulkoistettuna kohtuna), niin mä veikkaan että M sai parhaan mahdollisen avun elämänsä alkutaipaleelle. Ja nyt matka jatkuu ja hän saa apua muiltakin kuin sulta ja L:ltä.
Ja sit vielä muistutus, että uskoisin kaikkien esikoisten välillä rääkkäävän sisaruksiaan ihan vaan osoittaakseen nokkimisjärjestyksen. Ei kaikkea voi laittaa autismin piikkiin tai sit meilläkin asuu sellainen.
Haleja ja nautinnollista huomista äitienpäivää, vai oliko se samaan aikaan siellä rapakon takana?
Sanna, tottakai isommat sisarukset nokittelee pienempiään ja se olis hälyyttävää jos näin ei tapahtuis. Meillä vaan sitä tönimistä ja kiusaamista tapahtuu sellaisissa tilanteissa kuin sitä ei odottais.
PoistaVoin vain kuvitella kuinka avuttomana olet sivusta seurannut. Mä vaan mietin ton mun ihanankamalan megauhmahirviöni kanssa, että jos sen käytöstä välillä sivusta seurattais, niin ei se kyllä hyvältä näytä. Mutta varmasti se on erilaista teillä, en tietenkään muuta väitä. Mutta vaan niinkuin yleisesti mietin, että kyllä aika moni normi/terve (tai miksi näitä nyt sit sanotaankin) lapsi käyttäytyy esim. neuvolassa eri tavalla kuin muualla. Ja nouseehan ihmisten verenpainekin lekurissa jne. Haluaisitko kertoa millainen se arviointitilanne oli, kun mulla siis ei ole hajuakaan ja haluaisin oppia ymmärtämään...
VastaaPoistaOotte kyllä usein mielessä <3