Paluu päivään 70 - päin helvettiä

Kaikki varmasti tietää sen päivän joka alkaa jo suoraan väärällä jalalla ja luisuu aina vaan syvemmälle ja syvemmälle ja syvemmälle ja lopulta huipentuu johonkin joka saa irvistyksen kasvoille vielä pitkään tapahtuneen jälkeen... Palaan tarkoituksella eiliseen... siihen mitä tapahtui sen eilisaamuisen kirjoituksen jälkeen, en kirjoita tätä ylpeänä vaan häpeissäni, mutta ehkä tämäkin on ihan hyvä jakaa.

Kaikki oikeastaan – kai – alkoi siitä hetkestä kun päästin koiran ulos ja syystä tai toisesta jouduin kääntymään takaisin ja minuuttia myöhemmin koira oli kateissa...  ensin huutelin ihan sivästi ja lopuksi seisoin pihalla karjuen naama punaisena, enkä varmaan itsekään olisi uskaltanut tulla takaisin jos olisin ollut koira. Lopulta palaan sisään kolmen sateesta läpimärän lapsen kanssa, jätän autotallin oven auki ja toivon parasta... Tuntia myöhemmin koira on edelleen kateissa ja minä seison pihalla huutelemassa. Lopulta pakkaan puolialastomat lapseni autoon ja lähden ajelemaan... ikkunasta huutelen koiraa kunnes ääni on käheänä ja joudun toteamaan ettei rakista näy jälkeäkään... kolmikko huutaa kyllä avuliaasti takapenkillä ja M ehdottaa, että ehkä koira on kuollut eikä siksi tule takaisin. Palaamme kotiin ja postaan Facebookiin, meidän naapuruston ryhmään viestin tapahtuneesta, liitän mukaan myös puhelinnumeron ja jään toivomaan parasta. Meidän parsoni on mun vauva, ikää kymmenen vuotta ja jätkä nukkuu yönsä mun vieressä, peiton alla... huoli on siis suunnaton ja keittiössä M keittää mun kattiloilla ja kauhoilla ja astiastolla kuvitteellista puuroaan... maistan kiltisti muutaman kymmenen kertaa samalla kun mietin kuumeisesti mitä tehdä seuraavaksi... M tyrkkii silikonista kaavinta mun naamaan ja lopulta nappaan puuvartisen kaapimen tytön kädestä ja katkaisen sen. M on kauhuissaan ja hokee vaan ettei tavaroita saa rikkoa tahalleen... luisuminen pohjamutiin on alkanut...

Menen yläkertaan suihkuun ja vannotan M:aa ilmoittamaan jos joku soittaa ovikelloa. Astuessani ulos suihkusta kuulen O:n tuskan huudot, juoksen alas ja löydän O:n itkemässä valtavat puremajäljet... sellaiset missä hampat ovat jo lävistäneet ihon ensimmäisen kerroksen... Nyt saavutaam pohjamutiin... nappaan K:n kainaloon ja lähden yläkertaan, matkalla läimäytän poikaa viidesti takapuolelle, turhan rajusti ”pudotan” pojan oman huoneensa lattialle ja jätän itkevän lapsen sinne. Palaan alakertaan hoivaamaan uhria antibioottisalvan ja laastarin kanssa. Laitan lapsille lounasta ja lopulta palaan yläkertaan hakemaan K:n. Koira on edelleen kateissa ja toisella silmällä seuraan sitä FB sivustoa... Avatessani oven K sanoo heti että ”Ei saa puuua, sattuu, pahasti sattuu” ja alakerrassa hän pyytää ilman kehoitusta anteeksi veljeltään... En usko fyysiseen kuritukseen, mutta jossakin syvällä pieni ääni sanoo, että ehkä, ehkä, ehkä tästä oli jotain hyötyäkin... ajatus tuntuu masentavalle. Pitääkö mun oikeasti lyödä lasta, jotta tämä oppii olemaan purematta?

Silmäkulmasta näen sen punaisen pallukan FB:ssä... uusi viesti... meidän naapurin koiranhoitaja on löytänyt mun rakkaan karvavauvan ja soittaa mulle. Puhelin soi ja mä soperran kiitoksia luuriin... koira on muutaman sadan metrin päässä ja jätän lapset lounaspöytään, hyppään autoon ja lähden hakemaan eksyneen lampaani. Koira on läpimärkä ja haiseva... ei siis märälle koiralle haiseva vaan jollekin kuolleelle eläimelle haiseva... autotallissa nakkaan koiran suoraan kuljetuslaatikkoon. Keittiössä mua odottaa pari kaatunutta lasia ja ”O-ou” kaikkien kolmen suusta... seuraavaksi siis luuttuan lattioita...

Onneksi iltapäivän playdate oli hyvä korjausliike... Ystävälläni Stefanie asuu käytännössä maatilalla... Stefin omat maat on vuokrattu viereiselle 4H tallille ja siellä on myös Stefanien oma hevonen. Omalla pihallaan heillä on kanoja, vuohia, possuja, kaneja... lapset ovat taivaassa ja me käymme kanalassa hakemassa tuoreita munia, tallissa ihailemassa hevosia, halailemme kaneja, M ja Stefanien tytär ovat loistava ”match” ja nauttivat omalla tavallaan toistensa seurasta. Stefanien poika muistuttaa monella tapaa meidän O:ta ja pojat leikkivät mielellään yhdessä.  Illan suffailen sen vertaistukitapaamisen sijaan netissä, tilaan itselleni ratsastussaappaat ja kypärän, naftaliinista kaivan mun vanhat ratsastushousut, olen kuin lapsi jouluna... Stefanie ei ehdi ratsastamaan päivittäin ja tarvitsee apua, mä pääsen ratsastamaan ja mikä parasta, tallille on viiden minuutin ajomatka...