Autismiklinikan odotushuoneessa M kiipeä syliin heti kun näkee Noan astuvan huoneeseen.
Tervehditään, vaihdetaan kuulumisia ja M vastaa kyllä kysymyksiin, mutta ei
katso Noaa. M ei halua mennä psykologille. Noa pyytää mua laskemaan M:n lattialle ja M
takertuu muhun kaksin käsin. Yritän työntää tyttöä pois sylistä, mutta mitä tarmokkaammin
teen sen, sitä tarmokkaammin M tarttuu muhun – käsiin, jalkoihin, polviin,
nilkkoihin, kenkiin... Noa siirtää M:n sivummalle ja estää kontaktin muhun, M
huutaa, potkii, itkee raivoaa ja lopulta alistuu, mutta vakaasti kieltäytyy
yhteistyöstä Noan kanssa ja itkee edelleen vaatien saada pitää mua kädestä. Se EI ole
vaihtoehto ja niinpä mä istun omassa tuolissani, M omassaan muutaman metrin
päässä ja Noa lattialla. Välillä kaksikko pääsee aavistuksen verran eteenpäin
matkassaan kohti odotushuonetta (saa M:lle yhden kengän jalkaan) ja sitten palataan taas lähtöruutuun, M haluaa
mut mukaan. Lopulta Noa käskee mut kahville ja lähden. M huutaa mun perään...
Kun vartin päästä palaan takaisin ovat M ja Noa lopulta päässeet
vastaanottohuoneen puolelle.
Alkutaistoon meni
melkein puolet ajasta enkä ehdi neuleessani kovinkaan pitkälle ennen kuin
kaksikko palaa. M esittelee mulle kuvia siitä mitä tapahtui... itkuinen M,
itkuisempi M, itkuisin M, hymyilevä M, sateenkaarikuva M:sta ja M:n hassukuva. Noa ja M ovat
käyttäneet ongelmanratkaisutaulua. Mä toimitan oman listani meidän ongelmista ja Noa
lupaa opiskelijan lisäävän ne tauluun. Noa toteaa että M:n huomiontarve on
loputon - se näkyy myös siinä ongelmalistassa. Mikään ei riitä tälle lapselle ja M yrittää saada huomiota hinnalla
millä hyvänsä. Tämän viikon kotitehtävä on katkaista tämä ketju. Lähtiessä Noa
kysyy M:lta nähdäänkö ensi viikolla, M sanoo että ei nähdä.
Kotimatkalla M
nukahtaa autoon. M ei KOSKAAN nukahda mihinkään ja nyt mun lapsi nukkuu
moottoritiellä avoautossa jonka katto on auki...
Kotona M ei halua
pestä käsiä. Sanoo ettei voi, koska kädessä on palohaava ja tarvitsee apua.
Totean että M on aiemminkin osannut pestä kädet siteestä huolimatta ja menen
yläkertaan toivottamaan pojille hyvät yöt. Kuulen M:n itkun ja raivon ylös.
Lopulta M ilmestyy yläkertaan raivoamaan. Kehotan uudestaan pesemään kädet ja
lähden vaihtamaan vaatteita. Matkalla alakertaan kävelen lattialla makaavan,
itkevän M:n ohitse ja alakerrassa selitän L:lle mistä on kysymys ja
kotitehtävästä. M ilmestyy lopulta alakertaan puhtain käsin ja muistutan
seuraavasta tehtävästä: ”Ole ystävällinen ja laita kengät ja takki kaappiin.” –
En osaa, kädet ei toimi, en pysty... Ohitan vastustelut ja vastassa on seuraava
itku-raivo-kiukku, jonka mä ohitan olankohautuksella ja jatkan omia puuhiani. Lopulta tavarat ovat kaapissa ja neiti ilmestyy
iltapalalle. Nukkumaan mennessä saadaan aikaan vielä yksi taistelu... Mietin
kauhulla huomista aamua ja koulubussia... mikä on todennäköisyys, että joudun
kantamaan sen bussiin ja köyttämään vöillä kiinni... onneksi koulubussissa on viisipistevyöt.
Sähköpostissa
odottaa ABA koordinaattorin lausunto ja toimintasuunnitelma. Tavoitteet
näyttävät mun silmissä utopistisilta... M nukkuu omassa sängyssään ja osaa itse
rauhoittaa itsensä takaisin uneen, M odottaa omaa vuoroaan keskustelussa
keskeyttämättä aikuisia, M pukeutuu itsenäisesti ja omatoimisesti säähän
sopiviin vaatteisiin PECSien avulla. M antaa K:n ja O:n leikkiä junaradalla
eikä johda muitten lasten leikkiä. M antaa jonkun muun valita leikin ja tehdä
päätöksiä... ai meidän M... tavoitteita on hyvä olla, mutta kyllä nää
tavoitteet kuulostaa mun korvissa suorastaan taivaallisen utopistisilta.
Lausunnossa todetaan että M on autistinen lapsi jolle mikään määrä huomiota ei riitä.
Kovat vaatimukset kenelle tahansa lapselle.. Toisaalta on hyvä olla tavoitteita niin jaksaa yrittää. Varmasti rankkaa teille, voimia!
VastaaPoistaJ
Apua, ei mun kohta viisvuotiaskaan vielä osaa noita. Armoa niin äidille kuin tyttärellekin!
VastaaPoistaHyvä, että on tavoitteita, mutta kyllä kuulostavat osin aika hurjilta minunkin mielestäni! Voisiko osin johtua myös kulttuurieroista? Ainakin tuo "osaa itse rauhoittaa itsensä uneen" sotii minun periaatteitani vastaan. Jos lapseni yöllä pelkää nähtyään pahaa unta, on paljon vaadittu selviämään pelostaan yksin.
VastaaPoistaMä olen periaatteessa aivan samaa mieltä ja kaikki ne ehdotukset siitä että lukitsisin lapsen omaan huoneeseensa - niitäkin on tullut, tosin tuttavilta eikä ammattilaisilta - kuulostaa mun korvissa aivan kamalalta. Toisaalta kun niitä painajaisia pahimmillaan on monta yössä niin ajatus siitä että M selviäis edes niistä pienemmistä painajaisista ilman aikuisen apua kuulostaa kieltämättä aika houkuttelevalta.
PoistaJänniä juttuja, eikä varmasti yhtä oikeaa vastausta ole... Kulttuurieroista tuli mieleen.. luin alkuviikosta HBLsta jutun tällaisesta kirjasta: http://www.guardian.co.uk/books/2012/jan/20/french-children-food-pamela-druckerman Itse kirjaa "French Children Don't Throw Food" en ole lukenut, mutta vaikutti kiinnostavalta tai sanotaan vaikka jännältä :)
VastaaPoistaP-tuntuma lienee se paras toimintaohje. Ja se, että monikot ON erijuttu. Ja erityislapset ON erijuttu. Viisaammat sanoo, että "sieltä vaan, missä aita on kaatunut" sen perinteisen matalimman aidan sijaan.
Voimia, iloa, aurinkoa, lepoa teidän viikonloppuunne!
Isot halit! Mia