Päivä 56 - kun mikään ei riitä

Autismiklinikan odotushuoneessa M kiipeä syliin heti kun näkee Noan astuvan huoneeseen. Tervehditään, vaihdetaan kuulumisia ja M vastaa kyllä kysymyksiin, mutta ei katso Noaa. M ei halua mennä psykologille. Noa pyytää mua laskemaan M:n lattialle ja M takertuu muhun kaksin käsin. Yritän työntää tyttöä pois sylistä, mutta mitä tarmokkaammin teen sen, sitä tarmokkaammin M tarttuu muhun – käsiin, jalkoihin, polviin, nilkkoihin, kenkiin... Noa siirtää M:n sivummalle ja estää kontaktin muhun, M huutaa, potkii, itkee raivoaa ja lopulta alistuu, mutta vakaasti kieltäytyy yhteistyöstä Noan kanssa ja itkee edelleen vaatien saada pitää mua kädestä. Se EI ole vaihtoehto ja niinpä mä istun omassa tuolissani, M omassaan muutaman metrin päässä ja Noa lattialla. Välillä kaksikko pääsee aavistuksen verran eteenpäin matkassaan kohti odotushuonetta (saa M:lle yhden kengän jalkaan) ja sitten palataan taas lähtöruutuun, M haluaa mut mukaan. Lopulta Noa käskee mut kahville ja lähden. M huutaa mun perään... Kun vartin päästä palaan takaisin ovat M ja Noa lopulta päässeet vastaanottohuoneen puolelle.

Alkutaistoon meni melkein puolet ajasta enkä ehdi neuleessani kovinkaan pitkälle ennen kuin kaksikko palaa. M esittelee mulle kuvia siitä mitä tapahtui... itkuinen M, itkuisempi M, itkuisin M, hymyilevä M, sateenkaarikuva M:sta ja M:n hassukuva. Noa ja M ovat käyttäneet ongelmanratkaisutaulua. Mä toimitan oman listani meidän ongelmista ja Noa lupaa opiskelijan lisäävän ne tauluun. Noa toteaa että M:n huomiontarve on loputon - se näkyy myös siinä ongelmalistassa. Mikään ei riitä tälle lapselle ja M yrittää saada huomiota hinnalla millä hyvänsä. Tämän viikon kotitehtävä on katkaista tämä ketju. Lähtiessä Noa kysyy M:lta nähdäänkö ensi viikolla, M sanoo että ei nähdä.

Kotimatkalla M nukahtaa autoon. M ei KOSKAAN nukahda mihinkään ja nyt mun lapsi nukkuu moottoritiellä avoautossa jonka katto on auki...

Kotona M ei halua pestä käsiä. Sanoo ettei voi, koska kädessä on palohaava ja tarvitsee apua. Totean että M on aiemminkin osannut pestä kädet siteestä huolimatta ja menen yläkertaan toivottamaan pojille hyvät yöt. Kuulen M:n itkun ja raivon ylös. Lopulta M ilmestyy yläkertaan raivoamaan. Kehotan uudestaan pesemään kädet ja lähden vaihtamaan vaatteita. Matkalla alakertaan kävelen lattialla makaavan, itkevän M:n ohitse ja alakerrassa selitän L:lle mistä on kysymys ja kotitehtävästä. M ilmestyy lopulta alakertaan puhtain käsin ja muistutan seuraavasta tehtävästä: ”Ole ystävällinen ja laita kengät ja takki kaappiin.” – En osaa, kädet ei toimi, en pysty... Ohitan vastustelut ja vastassa on seuraava itku-raivo-kiukku, jonka mä ohitan olankohautuksella ja jatkan omia puuhiani. Lopulta tavarat ovat kaapissa ja neiti ilmestyy iltapalalle. Nukkumaan mennessä saadaan aikaan vielä yksi taistelu... Mietin kauhulla huomista aamua ja koulubussia... mikä on todennäköisyys, että joudun kantamaan sen bussiin ja köyttämään vöillä kiinni... onneksi koulubussissa on viisipistevyöt.

Sähköpostissa odottaa ABA koordinaattorin lausunto ja toimintasuunnitelma. Tavoitteet näyttävät mun silmissä utopistisilta... M nukkuu omassa sängyssään ja osaa itse rauhoittaa itsensä takaisin uneen, M odottaa omaa vuoroaan keskustelussa keskeyttämättä aikuisia, M pukeutuu itsenäisesti ja omatoimisesti säähän sopiviin vaatteisiin PECSien avulla. M antaa K:n ja O:n leikkiä junaradalla eikä johda muitten lasten leikkiä. M antaa jonkun muun valita leikin ja tehdä päätöksiä... ai meidän M... tavoitteita on hyvä olla, mutta kyllä nää tavoitteet kuulostaa mun korvissa suorastaan taivaallisen utopistisilta. Lausunnossa todetaan että M on autistinen lapsi jolle mikään määrä huomiota ei riitä.