Päivä 147 - autistit ei matkusta

Mitenköhän tän asian pystyis muotoilemaan niin että se ei tule negatiivisena asiana vaan enneminkin toteamuksena.

Kun M oli kaksi, me oltiin oltu sen kanssa Suomessa, Californiassa, Oregonissa, Oregonissa ja ennen kuin se täytti kolme me oltiin käyty Calissa ja jo uudelleen, sillä kierroksella pojatkin oli jo mukana, ja Oregonissahan me käydään kahdesti vuodessa lomailemassa... ainahan näillä reissuilla on haasteensa ollut – no lomatalossa ei oikeastaan – mutta hotelli ja kiertolaiselämään lasten kanssa liittyy haasteita, se kuuluu asiaan enkä mä muuta siis ole koskaan ikinä olettanutkaan. Okei, ekalla Calin reissulla M oli välillä niin ylistimuloitunut että muistutti enemmän paholaista kuin lasta ja tokalla Calin matkalla Disneylandiin oltiin yltiövarovaisiarauhallisiatäsmällisiäjärjestelmällisiä, ei niinkään M:n vaan enneminkin noitten alle vuoden vanhojen poikien takia. Oli ruoka-ajat ja päikkärit, kaikki sujui järjestelmällisesti ja rutiinilla. Mutta ollaan siis matkustettu lasten kanssa PALJON ja rohkeasti ja mulla ei todellakaan ole mitään ruusunpunaisia kuvitelmia ja ajatushattaroita tästä asiasta.

Mä yritän oikeesti suhtautua tähän juttuun asiallisesti, ilman sen suurempia tunteita ja silti kyyneleet pyrkii väkisinkin esiin... mun lapsi ei pysty matkustamaan, se ei kertakaikkiaan pysty siihen, että sillä ei ole mitään kiinnekohtaa tavalliseen... mun on vaikeeta tätä eritelläkään, kun mitään yksittäistä asiaakaan ei tapahtunut, se on vaan se miltä toi tyttö näyttää, miten se käyttäytyy, se kokonaisuus... se että mä vanhempana näen että se on sille oikeasti yhtä tuskaa ja siinä sivussa aikalailla meille muillekin.

Ehkä tää selventää asiaa... tästä lähtien me emme lomaile muualla kuin Lomatalossa M:n kanssa. Ensi keväänä kun lähdetään Disneylandiin ennen poikien kolmansia synttäreitä on meidän etsittävä niiksi päiviksi M:lle hoitopaikka tai hoitaja kotiin. M ei voi lähteä mukaan. Siinä ei vaan kertakaikkiaan ole mitään järkeä yhtään kenenkään kannalta. Kun M täyttää kuusi me voidaan hakea omaishoidon lomittajaa osavaltiolta ja niin meidän taitaa olla pakko myös tehdä. Musta tuntuu ihan äärimmäisen vaikealta – melkein mahdottomalta - myöntää, että mun lapseni vamma estää meitä lomailemasta perheenä, mutta niin se vaan tekee. Autistit ei vaan viihdy lomilla, ne on parhaimmillaan arjessa ja siihen liittyvissä rutiineiss, siihen on nyt tällä erää tyytyminen.

Tämän päivän aikana M on mm:

1. kieltäytynyt lähtemästä ”field tripille” kun ei haluu mennä pellolle – mä unohdin taas ettei se kykene abstraktiin ajatteluun ja ”field trip” on tälle lapselle siis peltomatka eikä päiväretki
2. muistuttanut mua että sen pitäis olla toimintaterapiassa kello 8am sekä tänään, että huomenna ja ettei me myöskään ehditä O:n puheterapiaan täältä – kuinka moni nelivuotias a) kiinnittää huomiota moiseen b) välittää aiheesta tällä tasolla
3. tarvinnut paketillisen laastareita näkymättömiin haavoihin – on sillä mielikuvitus
4. kiukutellut, raivonnut, itkenyt autossa tauotta – onneksi se on viispistevyössä – siinä missä veljet on katselleet maisemia, lukeneet kirjaa, laulaneet ja jutelleet
5. kysynyt kolmen minuutin välein koska me palataan hotelliin ja/tai kotiin – me ollaan siis kuitenki tehty noin lastenkin mittapuulla kivoja asioita, M ei vaan halua tehdä mitään muuta kuin samaa kuin kotona
6. haastanut riitaa kaiken liikkuvan kanssa, etenkin jos siihen sattuu koskemaan
7. herännyt videltä ja hakenut nyt puolisentoistatuntia unta hiljaisessa, hämärässä huoneessa – saanut lääkkeensä nukkumaan mennessä. Pojat nukkuu ja kohta nukun minäkin.

Mutta ennen kaikkea se on se intensiteetti jolla asiat tapahtuu, se saa mut haluamaan junan alle, ja se että se vaatii meiltä vanhemmilta 98% huomiosta ja sen on mun mielestä ihan hirvittävän väärin noita kahta pientä poikaa kohtaan, ne jää AINA ilman, AINA.

Mulla on ihania kuvia tältä reissulta, laittelen niitä kunhan saan vähän perattua noita satoja otoksia.

Päivä 146 - hikinen päivä autossa

Laitan myöhemmin parempia ja kauniimpia kuvia, tässä muutama hätäinen kännykkäotos matkan varrelta...

Snoqualmie Summittia lähetyttäessä... 

Passilla oli kyllä vielä ihan lumihuippujakin, mutta siinä vaiheessa kirjoitin sormet sauhuten kännykästä sähköpostia klinikalle kun ne oli siirtämässä jonkun - ei mun - ajatusvirheen takia M:n puheterapiaa lauantaille. Ei kiitos, lauantai on perhe- EI terapiapäivä.

Helikopterilla metsätöissä... se siis siirsi tukkeja

Vuorten itäpuolella on toisenlaista...

M pelkää skorppareita ja kalttaroita

Jengi vauhdissa rastplatzilla

Kaunista

Taas matkalla - autossa tappelemassa

M otti musta salaa kuvan kun kuvasin

"Convenient" meillä kesti yli tunti löytää tää mesta ja meillä oli sentään kaksikin navigaattoria  JA kartta. Respan tyttö totes iloisesti että tää löytyy paljon paremmin kun osoitteeksi laittaa sen virallisen osoitteen 602 sijaan 701... se olis voinut lukea myös siellä Expedian sivuilla.

Hyvää viiniä hyvässä seurassa

Maisema vois olla elegantimpikin, muttei sentään ne roskikset

Elämä M:n kanssa on opettanut ainakin joskus vastaamaan neidin kysymyksiin "oikein". Kysymykseen onko lattioilla paljon bakteereita, totesin että hotelleissa siivotaan myös lattiat päivittäin... ei siis hätää, ei likaa, ei bakteereita. Vähän meillä tuotti ongelmia ne aulan kuviolliset kokolattiamatot kun viivoillehan EI voi astua.

Edit.

On tää maisema sittenkin ihan jees...

Päivä 146 - olisko tää vaikka sisäinen helle

Mua nyppii, suututtaa, raivostuttaa... I’m grumpy – BIG TIME!

Meidän sängyssä nukkuu jeesuslapsen reinkarnaatio. Se on valmiiksi naulittu spagaattiin kuvitteelliselle ristilleen ja jos sen raajat yrittää hienovaraisesti siirtää vähemmän tilaa vievään asentoon ne palaa kuin jousitettuina takaisin mahdollisimman levälleen. Meillä ON iso sänky ja silti mulla ja L:llä on kullakin sellaiset 30cm kaistaleet sängyn kummallakin reunalla. Välillä meidän pieni jeesus havahtuu unsetaan siunaamaan mua ja pienillä hikisillä käsillään lääppii mun naamaa samalla hokien jotakin hukassa olevasta ”polka dot puddlesta” – ei aavistustakaan mistä se puhuu. Tämähän on meillä siis ihan normaalia, se vaan korostuu nyt kun on kuuma ja meillä ei edelleenkään ole sitä ilmastointia yläkerrassa. Mä haluaisin siirtää M:n sängyn meidän makkariin ja nukkua siinä vaikka itse, mutta L ei suostu.

Tämä edellinen oli vaan sivujuoni... varsinainen tarina on a) se ilmastointi ja b) mun viiden tähden superreittauksen saanut kardiologi – tai siis sen vitun (anteeksi, anteeksi, anteeksi) vastaanottohenkilökunta joka ei tee töitään... ja c) meidän apteekki

Kohta a) käsiteltiin jo eilen.

Kohta b) ja c) yhteiskäsittelyssä...

Perjantaina soitin apteekin hienoon puhelinautomaattiin ja uusin yhden reseptin – sen lääkkeen jolla sitä mun verta liuotetaan – ja se hiono automaattinen puhelinjärjestelmä kertoi mulle että voisin hakea pillerin lauantaina kello yhden jälkeen. Vähän epäilin asiaa, mutta nielaisin ja uskoin. Epäilin koska mun lääkepurkissa sanotaan kauniisti, että 1 tabletti 5mg/vrk – mun annostus on kuitenkin 10mg/vrk ja näinpä arvelin että tämä saattaa olla ongelma sekä apteekille että vakuutusyhtiölle.

Sunnuntaina soitan uudestaan siihen apteekin hienoon automaattiin ja sieltä kerrotaan, että asia on farmaseutin käsittelyssä. Jäljellä on muuten tässä vaiheessa kaksi tabua eli sunnuntain annos.

Maanantaina soitan taas apteekkiin, heti aamusta, ja apteekintäti kertoo ettei reseptiä voida täyttää koska on liian aikaista – mä TIESIN!

Soitan siis lääkärin vastaanotolle ja kerron ongelman. Kelly vastanotossa on tosi mukava ja lupaa hoitaa asian pikimmiten, pahoittelee vielä että resepti on kirjoitettu näin hölmösti.

Muutamaa tuntia myöhemmin soitan taas apteekkiin ja siellä se ainoa epäystävällinen apteekin täti vastaa puhelimeen ja sanoo mulle jotakuinkin seuraavasti; ”Mitä sä tänne soittelet, kyllä me sulle kerrotaan sit kun täällä on sulle jotain haettavaa”

Soitan uudestaan sille ihanalle, hienolle taitavalle kardiologille, jonka vastaanoton henkilökunta on varmaan jotain suojatyöläisiä koko joukko. Ihana Kelly ei enää ole töissä ja kukaan ei ole koskaan kuullutkaan mun soitosta aamulla ja asia on edelleen hoitamatta, mutta luvataan toki hoitaa pikimmiten.

Käydessäni kaupassa pysähdyn samalla käväisemään sinne apteekkiin, mun puhelusta lääkäriasemalle on kuitenkin taas kulunut pari tuntia ja ne siellä lääkäriasemalla JA apteekissa tietää ettei mulla enää ole lääkkeitä. Arvatkaa! – uutta reseptiä EI ole soitettu, faksattu, sähköpostiteltu, kiikutettu apteekkiin.

Soitan taas lääkäriasemalle, se on kiinni ja saan langanpäähän puhelinpäivystäjän, joka ei mua voi auttaa – sen tiedän ja sen ymmärrän, puhelinpäivystys ei uusi reseptejä lainsäädännöllisistä syistä.

Seitsemän puhelua, yksi apteekkikäynti, koko päivä, eikä edelleenkään niitä saatanan pillereitä jotka jokaisen sen ihanan kardiologin vastaanotolla pitäis tietää mun tarvitsevan. Saattaa yllättää monet, mutta mulla on kolme lasta, joista yksi on autisti, yhdellä on kehitysviivästymä ja kolmas on lähempänä sähköjänistä kuin ihmislasta. Mulla ON parempaakin tekemistä kuin yrittää kannustaa yhden lääkärin henkilökuntaa tekemään työtään.

Tänään soitan vielä kerran... enää en ole ystävällinen ja ymmärtäväinen. Nyt olen ihan vitun (anteeksi taas) vihainen, kiukkuinen ja väsynyt (kun se jeesuslapsi nukkuu meidän sängyssä)... vaihdan lääkäriä.

Nyt mä lähden lomalle! Laittelen kuvia reissusta.

Päivä 145 - hellettä

Meillä on helleaalto, siis sellainen oikea, amerikkalainen helleaalto. Kuumaa ja kosteeta - yötäpäivää. Alakerran ilmastointi puhkuu epätoivoisesti kylmää ilmaa sisään, mutta yläkerrassa on silti kolmisenkymmentä astetta lämmintä, siis Celsiusta, Farenheiteissa päälle 85. Ei kannata vielä avata ikkunoita ja tuulettaa kun ulkona on edelleen lämpimämpää kuin sisällä. Lapset menee nukkumaan yöpaidoitta, pojat vaipoissa... ei yöpaitaa ei peittoa. M huutaa perään, ei ymmärrä, miksi ei saa yöpaitaa, painepeittoa ja villapeittoa... No, kun on niin kuuma. Miksi? En tiedä, on vaan... M:n rutiineja on muutettu ei voi nukkua ilman yöpaitaa, painepeittoa ja sitä mun neulomaa villapeittoa. Kompromissi – hikinen lapsi nukkuu painepeiton ja villapeiton alla, alasti. Aamulla se katsoo ympärilleen, nauraa... kellään ei ole yllään rihmankiertämää, kummallista.

Me tilattiin hyvissä ajoin toukokuussa toinen ilmastointilaite yläkertaa viilentämään. Se tuli ja oli – rikki. On elokuu ja se on edelleen rikki... mua alkais jo naurattaa, paitsi että yläkerrassa on niin kuuma ettei naurata. Soitan taas ilmastointilaitteen valmistajalle, niillä on varmaan siellä meidän kohdalla romaani ja nainen kysyy ystävällisesti miksi soitan. No, soitan kun meidän ilmastointi ei edelleenkään toimi ja meillä on kuuma. Asiamme eskaloidaan TAAS kerran jonnekin ylempiin portaisiin... mä en tarvitse toimivaa ilmastointia enää marraskuussa, silloin haluan toimivan lämpöpatterin.

Me lähdetään huomenna – jos mun kunto kestää – pienelle lomalle. L:llää epäilyttää ja mä vakuutan sille että kyllä mä voin lähteä ja onhan sielläkin sairaaloita ja lääkäreitä jos henki menee liian ahtaalle. Mä haluan vaihtaa maisemaa, mä haluan. Eikä me siis olla menossa mihinkään kauas, tohon vuorten toiselle puolelle Wine Countryyn vaan... ei lentokoneita tai osavaltion saati maan vaihtoa... turvallisesti ihan lähellä. Hotelleissa on sitäpaitsi toimiva ilmastointi – luulisin – ja meille on varattu oikein sviitti... käytännössä vähän isompi huone.

Näen itseni a) siemailemassa viiniä viileässä huoneessa lasten nukkuessa, katson kaunista maisemaa Columbia joen suuntaan... mä tahdon mennä, tahdon, tahdon, tahdon. Tai b) huoneen lattia täyttyy lisävuoteista eikä ikkunan lähelle edes pääse, maisema on hotellin roskakatos. Potkaisen varpaani yhteen niistä sängyistä ja kiroilen. Lapset ei nuku ja mä revin hiuksia päästä ja juon vodkaa. Toivottavasti ei, vaihtari a) kuulostais kivemmalta.

L on M:n kanssa puheterapiassa, lupasi tuoda croisantteja tullessaan... Kummitäti T lähti byrokratian rattaisiin, toivottavasti hyvällä menestyksellä. O kertoi mulle ekaa kertaa että sillä on vaipassa kakkaa. 

Päivä 144 - itsesäälin kuvallinen esitysmuoto

M:n mekko - Disney/Merida Brave

Paita - Helsingin metrokartta "Lost in Helsinki" (2008), housut - ne samat ku aina

Kenkäjono sohvan TAKANA, sohvan ja seinän välissä

Päivä 144 - sunnuntaina, kuolemasta

Se suruista suurin... lapsi joka kuoli ennen syntymäänsä, melkein valmiina, lapsi ja sen vanhemmat – murheen murtamat – ja sen pienen enkeliksi lähteneen sisar, se joka ei vielä tiedä surevansa sisartaan, se joka taisteli itsensä elämään. Suruviesti saavutti maailman tänään, sunnuntaina.

Yhden naamisryhmän modena – huonona ja laiskana sellaisena – seuraan sivupaneelissa ohikiitäviä osanottoja tälle perheelle. Tärkeitä lauseita, lämpimiä sanoja, lohtua jos laihaakin niin silti lohtua. Samalla toivon, että useampi muistaisi myös onnitella siitä kaksossisaresta, siitä joka jäi, siitä valtavasta ilosta joka jokaisena päivänä tulee myös muistuttamaan suuresta surusta – samassa paketissa, ilo ja suru. Lapsen kuolemassa on aina tiettyä raakuutta, siis ihan toisella tavalla kuin vanhan ihmisen – elinkaarensa lopussa olevan – kuolemassa... vanhan kuuluu kuolla, elämä jatkuu. Mutta mitä silloin, kun elämä ei jatku vaan se jatkumo kuoleekin, se ei elänytkään. Kun toinen kaksosista menehtyy sisältyy siihen mun – kaksosten äidin – mielessä vielä lisäripaus sitä raakuutta. Olet menettänyt lapsen ja saanut lapsen... voiko koskaan ikinä milloinkaan tulla sellaista päivää ettet sen elävän vieressä – omassa mielessäsi – näe myös sitä toista, kuollutta? Viisaammat kertokaa... valitettavasti tunnen ihan liian monta tässä asiassa viisastunutta – ei riitä yhden käden sormet. Kun mä katson mun lapsia mä näen mun lapset, en mä silloin ajattele T:ta... joskus ajattelen, useimmiten en. Vaan jos O olis tullut ilman K:ta niinkuin vähän aikaa pelkäsin, osaisinko koskaan katsoa O:ta ajattelematta K:ta? Onneksi mulla kuitenkin on ”vain” yksi ajateltava, ei kahta.

Mua koskettaa, jos joku mainitsee T:n ja olen hiljaisen ja äärettömän kiitollinen siitä että joku muukin muistaa, muistaa sen meidän neljännen lapsen. Kiitollinen siitä ettei T ole kadonnut, että sillä on paikka ja oma pieni hetkensä maailmassa, muuallakin kuin meidän vanhempien mielissä. Meidän mielessä meillä on aina ja ikuisesti neljä lasta – yksi tyttö ja kolme poikaa – AINA. Se täyttäis pian kolme, syksyllä... L pohti taannoin et oliskohan niin, että T tuli meille takaisin toisena meidän pojista, ehkä. Mä oon aina vaikuttunut, niin vaikuttunut etten saa sanaa suusta kun L esittää näitä pohdintojaan, yllättynyt siitä että sekin miettii näitä – no tottakai se miettii, mutta silti.

Etäisesti tiedän missä se tuore äiti nyt on ja silti en tiedä ollenkaan, olihan mulla silloin vain kuollut lapsi, ei siinä sivussa sitä vastasyntynyttä... mulla oli mahdollisuus käpertyä itseeni, vaikka vaan hetkeksi, mutta edes siksi hetkeksi. Miltä tuntuu rakastaa vauvaa jonka sisarus on juuri menehtynyt? Pystyykö siihen?

Makaan tässä sohvassa, kirjoitan ja vollotan... jaanko sen tuoreen äidin surua vai surenko omaani? Enhän mä ede tunne tätä ihmistä, en edes etäisesti tai kaukaa... taidan surra omaani vaan ja samalla elämän epäoikeudenmukaisuutta, palaan takaisin niihin hetkiin kun T kuoli, muistelen ja mietin, suren taas – pienen surun, pienen palasen surua, suren.

Päivä 144 - syömään!

Sairaan postauksien sairaalloinen tahti jatkukoon... mä makaan ja pihisen ja L pitää lapset loitolla. Välillä nukun, välillä lueskelen mm. tätä ja sit taas kirjoitan.

Mitä meillä syödään?  Ihan alkuun pitää vähän eritellä asiaa. Meillä tämä asia nimittäin noin pääsääntöisesti voidaan jakaa kahtia, eli aikuiset syö ja lapset syö... pedagogisesti olisi ehkä oikein syödä se yhteinen päivällinen, mutta koska siinä touhussa menee kaikilta hermot ja mä saan vatsahaavan, ollaan todettu että meillä syödään päivällistä erikseen ja kasvatuksellisista syistä syödään sitten  aamiainen saman pöydän ääressä. Lapset syö päivällisensä viiden pintaan ja me aikuiset sit seiskan jälkeen.

Totta on että mä rakastan laittaa ruokaa, mutta kolikon kääntöpuoli on se ettei noi lapset syö sitä tai tätä, saati sitten tota... vielä keväällä M:n dieetti rajoittui paahtoleipään ja satunnaisiin banaaneihin, jos oikein lykästi se saattoi syödä myös keitettyä makaronia. Niinpä meillä on ruoka-aikojen lisäksi myös lasten ja aikuisten ruoat (punastuu häpeästä ja alkaa selittelemään itseään).

Lapset syö arkisin päivälliseksi ihan supertavallista ruokaa... 

mac&cheese – nolosti ihan paketista vaan 

pizzaa – tortilla tai pitaleipä pohja, tomaatti tai jauheliha- tai kanatäyte ja juustoa 

pastaa bolognese – siihen lisään pinaattia 

pastaa vanhanajan ruskealla lihakastikkeella 

maissia ja kanaa - sitä kaupan broileria

munakasta pinaattilettuja – pakko tehdä itse kun ei ole Atrian ja Saarioisten tätejä 

grilled cheese ja keittoa – eli siis parilassa paahtoleipää ja juustoa 

lihapullia – niihin laitan pinaattia, juustoa, ruishiutaleita 

nakkikastiketta ja pastaa 

quesadilloja 

pannupihviä 

heikkona hetkenä kalapuikkoja, hodareita tai nugetteja 

...lisukkeena tuoreita kasviksia – tomaattia, kurkkua, porkkanaa, salaattia, paprikaa, avocadoa, kaaleja

Meillä tykätään myös paahtopaistista, hampurilaisista – itse tehdyistä - ja lasagnesta. Niitä syödään myös yhdessä. Meidän lapset ei syö perunaa missään muodossa – siis edes ranskalaisia. Ne inhoaa kalaa – myös kalapuikkoja – ja makaronilaatikkoa.

Aamiaiseksi meillä tarjoillaan pannareita tai vohveleita – myös arkisin, pekonia, aamiaismakkaraa, kinkkua, munakokkelia, keitettyjä munia tai ”aamiaiskakkua” huonona tai kiireisenä aamuna muropatukoita tai paahtoleipää... hedelmät on osa aamiaista ja lounasta – omenaa, persikoita, tuoreita marjoja, banaania, melonia... Jugurtit on meillä välipaloja. Aamiainen on siis isoruoka, lounas kevyt peanutbutter and jelly sandwhich tai cheese sandwhich ja päivällinen taas isompi... meillä aamiainen on useimmiten toinen päivän lämpimistä aterioista. Lukijan lienee helppoa päätellä tästä, että lasten ruokavalio on sangen hmmm. amerikkalaistunut.

Sivuhuomautuksena vielä että mä vältän prosessoitua ruokaa, lisäaineita, väriaineita, glukoosifruktoosisiirappia, transrasvoja... näinpä meidän lapset ei ole toistaiseksi edes kuulleet Mäkkäristä ja muista pikaruokaloista... suurin osa ruuasta on luomua ja karkitkin on jos nyt ei pannassa niin melkein... ne karkit mitä syödään on näistä luomuruokakaupoista... ehtaa sokeria ja hedelmämehuilla värjättyä. En missään tapauksessa tuomitse kenenkään muun valintoja ja kyllä meilläkin syödään eineksiä, ne on vaan niitä lisäaineettomia luomueineksiä. Miksi? No, koska mä olen tällä tavalla vähän - aika paljonkin - hullu. Muilla kyläillessä ja synttäreillä syödään mitä tarjotaan.

Meidän aikuisten elämykset on sitten enemmän kulinarismin puolella ja se arkinen ateria saattaa olla vaikka sunnuntaiksi tehtyä paahtopaistia ja sen kanssa tabouleh salaattia – säilyy paahtopaistin lailla pitkään, itse leivottua leipää ja hyvää juustoa tai pihvit grillissä ja vihreää salaaattia tms. Arkisinkin meillä avataan se viinipullo ja aikuisten päivällisen kanssa juodaan ruokajuomana lasi viiniä. Vähän vuodenajan mukaan mennään ja syksyllä tulee tehtyä patoja ja viinikukkoja, keittoja ja laatikoita – lapset ei näitä syö. Kesällä grillaillaan pihvejä ja savustetaan kalaa... syödään silliä ja uusia perunoita, salaatteja ja muita ”kesäruokia”.

Nyt jollakin herää kysymys että miksi me ei opeteta lapsia syömään näitä ruokia? Ne oppii kyllä aikanaan ja mä olen M:n ruokailujen kanssa taistoni taistellut. Kaikkea kyllä tarjotaan maistettavaksi. M oli aikanaan viikon syömättä sitä yhtä ja samaa pizzaa ja silloin totesin ettei kukaan opi pitämään yhtään mistään pakon edessä ja mä mieluummin odotan kunnes ne haluaa. Kyllä niille toki aina välillä lykätään eteen lohilaatikkoa tai merimiespaistia, mutta mä tiedän silloin jo ennakkoon ettei ne syö – ne EI syö perunaa, missään muodossa. M:n olen aikoinaan myös pakottanut syömään lihamakaronilaatikkoa ja neiti otti ja oksensi ruokapöytään... meillä ei enää ole pakko syödä yhtään mitään, toki tilallekaan ei tarjota mitään muuta jos ruoka ei maistu, ei tää sentään mikään tilausravintola ole.

Vapuksi tehdyt luomupikamunkit

Kesäillan illallinen: tiikeriravunpyrstöjä, halloumia, rosmariinileipää ja hyvä punkku

Eilinen pikaillallinen: ulkofilepihvi, toissapäiväistä taboulehia ja halloumia

Lasten aamiainen tänään: pretzel, mansikoita ja munakokkelia