viimeinen näytös

On tullut aika palata tähän hetkeen:

"Istun autismiklinikan lääkärin vastaanottohuoneen sohvassa, L istuu vieressä ja vastapäätä istuvat neuropsykologi ja psykiatri. Olen valmistautunut taistelemaan lapseni diagnoosin puolesta. Taistelemaan, koska haluan hänelle kaiken mahdollisen avun, haluan että vakuutusyhtiö kuittaa laskun ja että meillä on mahdollisuus tarjota mahdollisuuksia. 

Lääkäri kysyy mitä meille kuuluu. Kerron viimeisten kahden viikon olleen hankalia. M nukkuu taas meidän sängyssä, ei syö, käyttäytyy agressiivisesti kun asiat eivät suju tai on stressaantunut, ei pysty käsittelemään muutoksia aikatauluissa tai sovitussa päiväohjelmassa. Lääkäri kuuntelee ja lupaa palata näihin asioihin pian. 

Diagnoosi: laaja-alainen kehityshäiriö (kuuluu autisminkirjoon), niin M:ltä puuttui yksi kohta kuudesta, jotta hän ei sijoittunut puhtaasti autistiksi. Hämmennyn... Siis että M on melkein puhtaasti autistinen ja hänen diagnoosinsa kuuluu autisminkirjoon... Missä ovat sanat lievä, vaikea diagnostisoida, ei osata sanoa, ehkä – ehkä ei... Olen shokissa, eihän tässä näin pitänyht käydä. Lääkäri painottaa, että M on kuitenkin HFA (High Functioning Autist), ennuste on hyvä, M on älykäs... Puhutaan puheterapian laajentamisesta laaja-alaisempaan puheterapiaan ja käyntikertojen lisäämisestä, puhutaan sosiaalisten taitojen harjoitteluryhmistä, puhutaan henkilökohtaisesta avustajasta, kesäkoulusta, tukiryhmistä meille vanhemmille. L ottaa puhelimellaan valokuvia kirjoista joita meidän suositellaan lukevan, niitä on monta..."


Maaliskuun 15. 2012 meidän perheen elämä muuttui ja ihan tavallisesta perheestä tuli tavallinen perhe erityislapsella. Alunperin tarkoitus oli käydä läpi sitä valtavaa surua ja shokkia tilanteessa jossa mikään ei ole niin kuin ennen ja kaikki kuitenkin on aika samanlaista. Jossakin vaiheessa tästä tuli kokonbaisvaltaisempi tarina autismista ja meidän perheen tavasta elää autismin kanssa.

Kesää sävytti mun sairastuminen ja sen myötä sairauskertomus.

Ahdistuksesta ja surusta on tultu kohtaan missä meille on ihan tavallista, että meillä on erityislapsi ja on osin vaikeaa hahmottaa miten ne perheet toimivat joissa ei askarrella PECSejä ja ajeta terapioihin ja lääkäreihin.

Koska autismista on tullut meidän tavallinen on aika siirtyä eteenpäin - uusiin seikkailuihin - tarinaan meidän perheestä ja musta, kokonaisvaltaisemmin.

Kiitos ja Tervetuloa!

Tahdon Asiat

Päivä 158 - onnellista elämää

Sunnuntai aamuissa on vaan jotakin maagista, jotakin ihanaa, ja henkeen ja vereen syksyihmisenä mä nautin siitä että merivirtaus – siis sellainen ilmavirtaus – toi pilvet ja viileämpää. Eilen aamulla hyödynsin sen lähtemällä Koiran kanssa lenkille ekaa kertaas sitten kesäkuun... metsässä käännyttiin väärästä polunmutkasta ja tehtiin sit vähän pidempi lenkki, kunto kesti ja mä ja Koira nautiskeltiin...

Koira pulahti uimaan sellaiseen myrskyvesialtaaseen.
Se siis ui ja ui ja ui, ilman keppejä tai palloja tai... se vaan rakastaa uimista. 

Eilen puistossa naapurintytön synttäreillä. M:n liidut tiukassa järkässä ;) 

Kanaset orrellaan... niitten on kyllä kohta ihan pakko muuttaa...

M piirsi L:lle synttärikorttiin sen pyörän minkä L haluaa

Tänään tajuan taas kerran miten puhtaan, järjettömän onnellinen mä olen. Mulla on kolme maailman parasta lasta, ihana mies, Koira, Kanaset, ystäviä, paljon hyviä ystäviä, kaunis koti ja asiat hyvin, järjettömän hyvin ja ihanasti. Melkein kahden kuukauden sairastamisen jälkeen mä voin hyvin, ihanan hyvin ja edessä on työntäyteinen syksy... I-H-A-N-A-A (Onko edes luvallista olla näin järjettömän onnellinen ihan tavallisena sunnuntaina)

Päivä 157 - hyvää syntymäpäivää rakas

Päivänsäteenä pienenä silmiisi kurkistan

herätän sinut unestasi ja onnea toivotan

lailla perhosen leijailen korvaasi kuiskaamaan

sanat kaikkein kauneimmat jotka suinkin vain osaan

Sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en,

suukko poskellesi olkoon sellainen

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

hyvää syntymäpäivää toivotan

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

ja paljon onnea vaan

Lailla hiekanjyvän pienoisen tahdon kenkääsi kutittamaan

tahdon kuulla kuinka saan sinut nauramaan

Yhden asian, soittorasian lailla, toistan yhä uudelleen

onnittelen sinua, ja teen sen suudellen

Sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en

suukko poskellesi olkoon sellainen

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

hyvää syntymäpäivää toivotan

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

ja paljon onnea vaan

Lailla kesäisen tuulenhenkäyksen tahdon silittää hiuksias

tulla liki, niin liki ja halia sua, rakas

voisin miljoona ruusua syliisi kantaa

tai kultaa ja timantteja lahjaksi antaa

Sillä sinulla on syntymäpäivä, mutta lahjaa ostanut en

suukko poskellesi olkoon sellainen

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

hyvää syntymäpäivää toivotan

Hyvää syntymäpäivää sinulle rakkain

ja paljon onnea vaan

                                              

Sig

Suklaakakusta ei tullut kovin kaunis, eikä meillä edes ole siinä sen kummempia koristeita, hyvää se varmaan kuitenkin on... LahjaKIN on kaupassa ja pöydän ääressä huono vaimo. Meidän molempien synttärit ajoittuu surkeaan vuoden aikaan, noin taloustilanteen puolesta... L:n synttärit loppukesään kun kaikki löysäraha on jo heitetty ilmaan – etenkin tänä vuonna kun toista tonnia meni sairaalalaskuun – ja pitää ostaa kouluvaatteita ja... mun synttärit on taas joulun alla kun rahat tarvitaan joululahjoihin, joulukuuseen, kinkkuun... Ajatushan se tärkein on, eikö? Lapset on aamun askarrelleet kortteja.

Tänään on L:n synttäreiden LISÄKSI, L:n siskon synttärit, meidän naapurin ja heidän tyttärensä syntymäpäivä, M:n klinikkakamun syntymäpäivä... hetken tuntuu, että koko maailma täyttää tänään vuosia. Mä just taannoin luin kolumnin missä pohdittiin että vuoden pitäis vaihtua elo-syyskuussa eikä joulu-tammikuussa... mä oon samaa mieltä. Alkava syksy on aina tavallaan uuden alku ja sitä myötä se vois hyvin olla myös uuden vuoden alku ja ajatelkaa miten näppärää olis puhua kouluvuodesta 2013 eikä 2012-2013! Mihinköhän instanssiin tätä vois ehdottaa?

Hyvää uutta vuotta siis!

Päivä 156 - hellepäivän huvit

Meillä oli ihan mahtava päivä lasten kanssa, kiitos hyvän pohjatyön ja valmistelun. ”Huvipuistoilusta” puhuttiin monta päivää ennen visiittiä, käytiin nettisaitilla katsomassa kuvia, mietittiin mikälaista huvipuistossa voisi olla ja tehtiin se kuvallinen ohje aiheesta. M tiesi mitä odottaa. Toinen puoli hyvää valmistautumista oli mennä arkiaamuna, heti avaamisen jälkeen, kun vielä oli väljää ja kuumana päivänä nyt muutenkin oli varmasti tavallista hiljaisempaa.

O junassa

Kanootin kapean, vesille työnsin...

Kaikki kolme odottaa innolla ratsastusta

Tynnyrihilavitkutin EI ollut O:n juttu

..eikä lentokurpitsat

Kun kunto loppui päälle +35C helteessä, ajettiin kulman taakse joen rantaan uimaan ja se vasta teki hyvää (taas uus hyvä puoli mun autossa – se toimii tummine laseineen myös kohtuullisen tilavana pukukoppina)... vesi oli kylmää ja virtaus voimakas ja kaikki virkistyminen oli taattua. O:ta huolestutti mun uimiset ja sanoikin mulle; ”Mamma, no moe wawa” (Mamma, no more water). M:n kanssa päätettiin et jos lämpö jatkuu tullaan varmasti tälle rannalle viettämään päivää.

Kaikella on hintansa ja kotona meillä oli kolme lasta toistensa niskassa... kaikilla nälkä, jano ja väsymys. Saldona hampaanjäljet kummassakin jätkässä ja lukemattomia muita erilaisia pienempiä kipuja ja kolhuja.

Huomenna syödään suklaakakkua L:n synttäreiden kunniaksi ja M:lla on terapiakaverin synttärikutsut.

Päivä 156 - oh deer

Oh deer katsoo ikkunasta sisään kun juon aamukahvia – kauris vai peura? Ei aavistustakaan – kun liikahdan se siirtyy muutaman metrin etäämmälle ikkunoista ja jatkaa apilansyöntiä kaikessa rauhassa. Aurinko paistaa suorastaan pahaenteisesti ja luvassa on TAAS ennätyskuuma päivä... ennusteessa lupaillaan +35C

Me pakataan kohta kimpsut ja kampsut ja lähdetään ”huvipuistoon”. Ei tosiaan mikään Linnanmäki tai Särkänniemi, mutta sopiva meidän poppoolle... muutama venksutin, poniratsastusta ja höyryjuna. Niin ja koska se ON farmi niin ne pakolliset laamat, alpakat ja lampaat. Kotimatkalla jos mentäis vaikka uimaan – ehkä.

Kanaset alkaa pian olemaan niin isoja että ne on jo eettisistäkin syistä pakko kärrätä sinne Stefanien kanalaan. Onneksi siellä on helppo käydä vierailemassa. Toivottavasti työ on tuottanut tulosta ja Kanaset muistaa meidät vielä siellä asuessaankin.

Yöllä mietiskelin – miksi kaikki asiat tulee aina mieleen yöllä kun pitäis nukkua – pohdin ja puntaroitsin... sitä koulua. Mä niin haluaisin aloittaa, mutta moni asia puoltaa lykkäämistä...

syksyllä:

• olisin valmis jouluna ja pääsisin töihin
• mä haluaisin
• onko AINA joku syy lykätä

keväällä:

• meillä olis lastenhoitotunteja käytettävissä mun lukemiseen
• lapset olis vähän isompia
• O:lla ja M:lla ehkä vähemmän terapiahässäköitä
• aloittaisin keskeltä rutiineja ankä koulunaloitus hässäkässä
• mun terveys
• saisin rauhassa keskittyä Halloweeneihin ja Thanks Givingiin ja jouluun

Päivä 155 - heijasteita

Gängi sängyissään, O ekaa kertaa – ensimmäisenä pojista – potan kautta. No, ei sinne pottaan mitään tullut, mutta innostus oli kova... wee wee goes pee pee in the potty... ehkä vielä jonakin päivänä, mulle eka milestone on se tosiasia että jätkä istuu potalla ja ei halua vaippaa.

Meillä oli O:n kanssa tänään kahdenkeskeinen iltapäivä. Ensin toimintaterapia, het perään puheterapia – ei tosiaaan joo optimaalinen ratkaisu ja tätä kestää vaan pari viikkoa – ja sen jälkeen autossa kysäisin että mennäänkö ”home or somewhere else?”, vastaus oli ”else” mentiin kahvilaan ja meillä oli ihanaa keskenämme. M:n vuoro oli eilen ja vielä pitäis K:lle järkätä vastaava keikka.

Toimintaterapeutilla oli pääjehu mukana meidän sessiossa ja sen aikana selvisi ettei meidän pojan primääriongelma olekaan SI-häiriö vaan se, että heijasteet on edelleen tallella – sekä kävelyheijaste että moronheijaste – ja tämän takia meillä on pojan kanssa niin laaja-alaisia ongelmia. Heijasteiden pitäisi kadota kolmeen ikävuoteen mennessä – joo, se on kaksi – mutta niiden pitäisi olla jo merkittävästi heikentyneitä ja ne ei ole. Toinen iso ongelma on se tosiasia että jätkä on aivan yltiöpäisen varovainen – no on niitä mustelmiakin tullut sen verran, että ymmärrän – ja jotenkin pitäisi uskaltaa edes yrittää. O on vaan ihan ylettömän kohtelias ja ilmoittaa ”all done, thank you” jo ennen kuin edes yrittää, näillä sanoilla viikkas pontevasti mm. sen lakuvarjopeiton pois ennen kuin edes aloitettiin sen kanssa – joo, kiitos EI! Puhuttiin painepuvusta helpottamaan oman kehon hahmottamista ja ihan hirveesti kaikesta muustakin... kyllä tästä ajan kanssa ihan hyvä tulee. O:n fysioterapeutti totes jo heti session alussa, että ero K:hon on niin valtava että O:lla on edessä ihan valtavat itsetunto-ongelmat jos tilannetta ei pian ratkaista.

Meillä on edelleen ihan järjettömän kuuma, onneksi on ilmastointi edes alakerrassa. Pojat nukkuu vaipoissaan ja M vain yhden peiton alla. Elokuussa vain kolmena päivänä ollaan oltu alle +28C ja täytyy muistaa että vain harvalla täällä on ilmastointi kotona. Tänään nukutaan taas pillereiden voimalla...

Päivä 155 - hyvä ihminen

Mä huomasin eilen illalla että yks puolituttu oli poistanut mut Facebookistaan ja heti lähti kaikenmaailman villit ajatukset kiitolaukkaa eteenpäin... Ihmisethän siivoilee naamiksen ystävälistojaan, mäkin teen sitä ja poistan ihmisiä joiden kanssa en ole missään kontaktissa. Toinen vaihtari on se, että tämä liittyy siihen kolmen vuoden takaiseen juttuun missä yhden toisen tuttavan Tiffanyn lapsi oli aika agressiivinen pieni taapero ja puri muita – mun omatkin jätkät käyttää hampaita vähän turhan usein – mutta tämä äiti oli sitä mieltä että se on ihan tavallista aktiivisen pojan käytöstä EIKÄ siihen tarvitse siis mitenkään puuttua, ei EDES pyytää anteeksi lapselta jolla on veriset hampaanjäljet naamassaan TAI soittaa perään lapsen vanhemmille ja kysyä mitä lääkäri sanoi... no silloin todettiin muutaman vanhemman porukalla ettei me enää voida leikkiä teidän pojan kanssa koska hän selkeästi on vaaraksi meidän muiden lapsille tässä aktiivisuudessaan – tämä siis useamman lääkäriä vaatineen pureman jälkeen. Tämä tyyppi joka mut leppas pois naamiksestaan on siis tän Tiffanyn läheinen ystävä, enkä nyt vaan osaa olla ajattelematta että nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa. Tiffany on edelleen kyllä mun naamiksessa ja vaihdetaan asiallisesti kuulumiset kun tavataan vaikkei nyt varsinaisesti ystäviä ollakaan. Tähän stooriin liittyy toki muitakin mutkia ja ihmisiä ja lojaliteettejä sinne ja tänne, mutta tässä siis pääpiirteissään.

Summa summarum... jos aikuisen, keski-ikäisen ihmisen ajatukset lähtee näin mitättömästä tapahtumisesta laukkaamaan niin mitä tapahtuu sille teini-ikäiselle jonka joku naamiskaveri tekee samalaisen jutun? Sosiaalisella medialla on paljon valtaa. Nukutun yön jälkeen pystyn itse palauttamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa ja kohauttamaan olkapäitäni... Jossakin sivustalla mietin edelleen olisiko silloin pitänyt toimia toisin, en tiedä. Jotenkin sitä vaan haluais toimia oikein ja olla hyvä ihminen.

***

Eilisen päivän jäkeen olin loppu ja PECs savottakin jäi kesken kun nukahdin ennen M:aa... ja kurpitsan unohdin printata ja sen huvipuiston.

***

M lähti taas toimintaterapiaan ja pojat nautsikelee meluisasti viiden kesäkurpistan kakusta. Varsinainen aamiainen syödään sit kun noi tulee takaisin. M:n unet on taas mitä on ja varmaan pitäis aloittaa se lääke uudestaan, se oli eilen vielä kahdeksan jälkeen pystyssä ja heräs taas kuudelta... K:kin piti omia bileitään putkassa ja sillekin pitäis taas antaa melatoniinia. Kai sitä saa toivoa, että lapset nukkuis ilman pillereitä.

Päivä 154 - anoreksia nervosa

Yleisen hälinän jälkeen vakavampaan aiheeseen jolla ei sinänsä ole mitään tekemistä autismin kanssa, mutta lasten sitäkin enemmän. Tämä aihe liitetään yleisesti naisiin ja tyttöihin, mutta se koskettaa ihan yhtä paljon pieniä poikia.

Mä olen viime aikoina seurannut netissä ja paikan päällä ystävien keskustelua, osaan osallistunut, osan jättänyt väliin siksi että mun on vaikeeta sanoa aiheesta mitään ilman suurta intohimoa oman menneisyyteni vuoksi ja toisaalta siksi että tämä aihe nostaa aina mun karvat pystyyn ja saa mut ärtyneeksi... ”If you don’t have anything nice to say, just shut up” – tätä filosofiaa noudattaen olen siis monesti ollut osallistumatta tähän keskusteluun.

Kun mä katson kuvia lapsuudestani – no niitä ei plajoa ole – mutta niitä vähiä kuvia katsoessani näen ihan tavallisen lapsen. En ollut laiha, en oikeastaan pyöreäkään vaan tavallinen. Koulussa mä olin jo pienestä kuitenkin läski. Kotona mutsi murehti omia kilojaan, vertasi mua ja itseään ja muisti aina säännöllisesti kysyä et aionko mä ihan oikeasti ottaa jälkiruokaa tai huomautti et mä söin aika paljon. Teini-ikäisenä äiti olis mielellään lainannut mulle vaatteitaan, mutta ne ei kuulemma mahtuneet mulle... no, ehkä mutsilla oli ikijojossaan menossa se laiha vaihe ja saattoi siis olla tottakin. Joululahjaksi se osti mulle usein liian pieniä vaatteita enkä tänä päivänäkään osaa sanoa oliko se sitä ”Spanglish” elokuvan taktiikkaa jolla mua kannustettiin laihemmaksi vai luuliko se et mä mahtuisin niihin. Mä muistan kuinka kesällä maalla käytiin kahvipöydässä keskustelua jostakin ihmisestä joka saattoi syödä kokonaisen juuston kerralla, mutta se olikin niiiiiiiiiin lihava. Mä opin ettei juustoa saa syödä, se lihottaa. Mun elämän ahdistavimpia muistoja oli kun oltiin jossakin etelen lomalla ja mutsi sanoi et saan tilata mansikoita ja kermavaahtoa jos sovitaan että en enää sen jälkeen syö niitä – ei tehnyt enää mieli.

Lopulta sairastuin. Sairastuin Anoreksiaan ja sovin itseni kanssa että saan syödä kerran päivässä JOS liikun tarpeeksi. En ollut enää lihava, en kenenkään mittapuulla ja voi sitä ihanaa hyväksyntää jonka sain kun vihdoinkin olin laiha, ihanan, ihanan laiha. Ei sillä ollut väliä etten pystynyt kävelemään portaita pyörtymättä tai että näin painajaisia siitä että söin tai että en pystynyt lukemaan pääsykokeisiin kun en enää vaan jaksanut – mä oli laiha, se oli parasta ja ihmiset rakasti mua vihdoinkin kun mä olin laiha. Ensimmäisellä kerroksella rimpuilin itse eroon syömishäiriöstäni, rakastuin ja pääsin kuiville – hetkeksi.

Kymmenen vuotta myöhemmin piti laihduttaa vaan ihan vähän, silloin siihen kyllä oli ihan aihettakin, mä oli lihava. Lopulta mä painoin 48kg, ajoin pyörällä parikymmentä kilometriä päivässä, kävin useammassa jumpassa ja söin 100-300kcal päivässä. Jos ylitin kalorimäärän tai olin jossakin missä en voinut olla syömättä, oksensin. Mut pelasti silloin sairaala. Mä vietin psykiatrisessa sairaalassa kolmekuukautta kesästä syksyyn opetellen syömään. Jouluna painoin 56kg ja näytän niissä valokuvissa edelleen sairaalloisen laihalta. Omasta mielestäni olin lihava, armoton läski ja niinpä seuraavana kesänä painoin taas alle 50kg ja tie vei takaisin sairaalaan. L oli väsynyt, mä olin väsynyt, tämä oli se hetki kun oltiin todella lähellä lähteä eriteille. Jos näin olisi tapahtunut en todennäköisesti istuisi tässä vaan olsisin laihduttanut itseni hengiltä.

Rakkautta, aikaa, terapiaa ja oma tahto taistella itseni ulos siitä maailmasta. Se oli kauheeta aikaa ja mulla oli koko ajan aivan armottoman paha olla niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mä paranin, siis oikeesti paranin. En mä edelleenkään omasta ulkomuodostani välttämättä pidä, mutta olen oppinut hyväksymään että mä olen tällainen ja hyvä ja kaunis just näin. Mä en laihduta – ikinä. Saatan lopettaa sokerin syönnin vähäksi aikaa, mutta lähinnä siksi että sokeriin tulee helposti riippuvuussuhde ja se on hyvä katkaista. Meillä ei syödä kevyttuotteita, meillä ei puhuta painosta – ei omasta eikä lasten, ei lasten eikä aikuisten kuullen, ei ole tarvetta. Me syödään luomua ja tavallista semiterveellistä ruokaa. Jos haluan pullan, syön sen, jos tekee mieli pitsaa syön sen miettimättä asiaa sen kummemmin. Mä en ole laiha, mä en ole sairaalloisen lihava, olen tavallinen tai ehkä vähän tavallista pulleampi, pehmeämpi tavallinen – hyvä tällaisenaan 76kg ja hyvä näin.

Miksi mä kirjoitan tämän? Koska mä kuulen koko ajan oikealta ja vasemmalta kuinka jonkun lapsi on isompi kuin toisen ja kuinka oma maha, takapuoli, reidet, rinnat, nenä, jalat on vääränlaiset tai läskit tai rumat tai muuten vaan liian jotakin. Mä en ole pyhimys, kyllä mäkin kiinnitän huomiota ihmisiin jotka on sairaalloisen ylipainoisia ja mietin et ehkä toikin vois jättää ton munkin syömättä. Mä suren niitten ystävien lapsia joiden vanhemmat läpsäisee niitä tyttöjään kädelle ja sanoo ettet kyllä ota toista munkkia ta parempi jos et söis munkkeja ollenkaan. Mä suren niitten perheitten lapsia joiden äidit seisoo peilin edessä ja on ylpeitä kun ne on laihempia kuin omat teini-ikäiset lapsensa. Mä suren jokaista lasta joka kasvaa perheessä jossa ulkonäkö, syöminen ja syömättä jättäminen on jokapäiväinen keskustelunaihe.

Mä haastankin nyt jokaisen lukijan yhdeksi kokonaiseksi viikoksi olemaan kommentoimatta omaa ulkonäköään negatiiviseen sävyyn, olemaan puhumatta kaloreista ja lihomisesta ja laihtumisesta, olemaan puhumatta ruuasta jota saa tai ei saa syödä. Ajatella saa, mutta ei sanoa ääneen... kuka pystyy?

Päivä 154 - Kuningas EI tuli taloon

Puolirauhaisahetki kiireisen päivän aamuna. Yläkerrassa tosin jo taistellaan, mutta annan sen toistaiseksi mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos... ei kuulosta niin vakavalta et pitäis puuttua, isosisko vaan pistää pienempiään järjestykseen ja ne pienemmät ei tykkää – tavallisen lapsiperheen arkea siis.

On M:n toimintaterapia, heti perään ABA kotona ja samssa leikkideitti kolmen lapsen kanssa ja heti perään taas O:n eka toimintaterapia... katkeamaton ohjelma puolikahdeksasta kolmeen. Mä tykkään näistä sutinapäivistä kun ei tarvitse miettiä mitä tehtäis ja minne mentäis vaan päivä vilistää vaan ohitse ihan huomaamatta. Yhden leikkideittilapsen allergiat aiheuttaa vähän päänvaivaa ja lounaan suunnitteluun joutuu uhraamaan ylimääräisen hetken... mitä se ei nyt taas aanutkaan syödä; maitoa, soijaa, pähkinöitä, papuja... onneksi on toi eilen aamuna leivottu kesäkurpitsaleipä, jota lapset kakuksikin kutsuu... täysjyvävehnää, viisi kesäkurpitsaa, pari munaa, vähän öljyä, ripaus sokeria ja paljon kanelia ja inkivääriä – mä sanoisin että hyvä huijaus.

K aloitti tänä aamuna varhaisen tahtoiän vai sanottaisko mieluummin että K vaihtui tänä aamuna Kuningas Eiksi, ihan sama mitä kysyy tai sanoo niin jätkän vastaus on ponteva EI! Tuutko syömään – Ei, Puetaanko – Ei, Vaippa – Ei, Telkku – Ei, Onks sulla vähän huono päivä? – Eiiiiiiiiiiiii! Okei, ei sit.

Pitäis ruveta miettimään M:n kouluvaatteita ja mulla on kaksi kandidaattia... yleensä olen tilannut kaiken Bodenilta mutta tällä kertaa toinen vahva ehdokas on Tea. Mitäs tykkäätte? Molemmista saan ihan hyvät alet.

Keski-ikäinen suomalainen nainen värjää hiuksensa punaisiksi. Näin kävi näköjään mullekin, tosin vahingossa... sen piti olla keskiruskea, mutta eipä toi nyt hullummalta näytä. L:llä saattaa olla vähän totuttelemista.

Punainen se on!

Tänään puin taas itse itseni tuttuun rentoon tyyliin... mukavaa ja käytännöllistä.
Mekko - Marc O'Polo, legginsit - Eileen Fisher, varpaat - paljaat

Päivä 153 - päivällinen

...voi toisinaan näyttää tältäkin jos ei jaksa laittaa ruokaa.

Päivä 153 - raivon voimalla

Aurinko nousee ja laskee raivon voimalla, kaikki on M.n maailmassa väärin ja ihan koko ajan... koulun alkuun on liian pitkä aika ja koko perhe kaipaa niitä ihan tavallisia arkirutiineita tämän sekavan ja sekopäisen kesän jälkeen. Kesän jona yhtään mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan.

Mä laskin tänään että syyskuun kymmenennestä eteenpäin mä ajan joka viikko kuudesta kahdeksaan kertaa klinikalle ja me ostetaan niiltä seitsemästä yhdeksään terapiatuntia viikossa, vain kerran ne ajat menee putkeen niin että kaksi terapiaa on peräkkäin, kertaakaan M:n ja O:n terapiat ei ole samaan aikaan... Lisäksi M ajetaan psykologille kerran viikossa... vain tiistaisin ja perjantaisin en käy klinikalla lainkaan, maanantaisin kerran, keskiviikkoisin kolmesti ja torstaisin kahdesti... ajomatka suuntaansa sen 30minuuttia... Tää kuulostaa aivan absurdilta jopa omissa korvissa, mutta silti mä olen valmis aloittamaan tän rumban ja ajamisen – toisaalta tällä hetkellä mä käyn siellä samalla klinikalla sen samat kuusi kertaa eli ei muutosta siinä asiassa, tuttua kamaa (en mä itseasiassa edes tajunnut et me käydään siellä nytkin sen seitsemän kertaa... ilmankos ovat niin ystävällisiä). Kinderinkin tarjosi O:lle taas tänään arviointia, kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin että lapsi on jo terapiassa – säästyipähän osavaltion rahat.

M:n sosiaalisten taitojen ryhmäohjaaja – niitä on siis monta, mutta yksi niistä – oli tänään päässyt asian ytimeen oikein todenteolla ja totesi että meidän lapselta puuttuu nyanssit, siis se ei ymmärrä kehonkieltä ja äänensävyjä... no tätähän mä olen koko ajan yrittänyt kaikille kertoa. M:n ”kuherruskuukaudet” maksaa meille aika paljon, siis ne viikot kun se on vaan ihana ja rakastettava ja yhteistyökykyinen ja sit autossa oksentaa ahdistuksensa ja stressinsä mun syliin, laastaroiden kuvitellut haavansa prinsessa ja Dora laastarein – laastareita meni tänään paketillinen.

Me ollaan perjantaina menossa ”huvipuistoon”. Remlinger Farmsilla on sellainen minikokoinen huvipuisto ja just sopiva meidän laumalle – etenkin kun sinne menee heti aamusta, ennen kuin muut ehtii pilaamaan koko paikan. M:n piti taas tänään päästä kaupassa vessaan ja se jo vessan ovella totes ettei tämä ole hänelle yhtään hyvä vessa, eikä hän missään tapauksessa voi siellä pissata kun sen täytyy olla likainen (kaakelointi oli ruskeasävyinen, vessa sinänsä hyvin siisti ja miellyttävä)... kauppa oli uusi ja totesin että sen myötä vessakin on uusi ja puhdas ja niinpä pissakin saatiin puristettua pönttöön. Huvipuistoonkin on siis syytä mennä aamulla ennen muita ja muiden katseita ja bakteereita.

Mulla hyvä ja energinen päivä pitkästä aikaa.

Päivän asu on puhtaasti M:n valkkaama. Itse olisin nykäissyt päälle shortsit ja t-paidan.
Mekko - Philosophy Blues, villatakki - Ann Taylor,
kengät - Hegos, laukku - Dooney & Bourke.
Musta tuntui et olisin sopinut paremmin iltapukujuhliin tai kokkareille... menihän se näin nättinäkin :)

Käytiin jopa lasten kanssa kaffella Starbucksissa...
K:n paita - Benetton ja shortsit - Crew Cuts. M:n mekko - Ralph Lauren.
O:n paita - Gant

Päivä 152 - mun lusikka!

Se huutaa, se raivoo, paiskoo ovia ja heittelee tavaroita. Mä yritän miettiä onko siellä mitään millä vois oikeasti saada aikaiseksi tuhoa tai vahingoittaa itseään – en muista. Hetkeksi heittely ja huuto taukoaa, se avaa oven ja itkunsekaisesti ilmoittaa olevansa jo ihan rauhallinen. Mä totean rauhallisesti että vielä hetki pitää rauhoittua ja siivota se sotku. Se paiskaa oven kiinni, karjuu ja potkii ovea ja heittelee. Sama kuvio toistuu, kunnes ehkä viidennellä tai kuudennella kerralla heittely lopulta loppuu eikä kukaan enää potki oveakaan. Mä kuulen että se siivoa jälkiään, avaa oven ja ilmoittaa että sillä on jo ihan ”calm body” ja kysyy voiko se mennä leikkimään junilla. Voi mennä.

Kaikki alkoi väärästä lusikasta, siitä että se jo syötyään totesi O:n syövän sen lempilusikalla. O:lla oli vielä muutama lusikallinen ruokaa ja kun kielsin riistämästä veljeltä lusikkaa se latas oman lusikkansa pöytään ja hyökkäsi. Mä sain sen ilmasta kiinni, ennen kuin ehti käydä käsiksi veljeensä ja kannoin potkivan ja kirkuvan lapsen yläkertaan.

Sillä oli tänään toka strukturoitu leikkideitti ja se oli loppu, halki, poikki, pinossa. Ei ollut puistossakaan jaksanut yhtään mitään. Pienelle ihmiselle on rankkaa joutua ihan oikeesti leikkimään toisen kanssa, kysymään, keskustelemaan ja huomioimaan...

M meni tokaa iltaa nukkumaan ilman unilääkettään. Viime yönä se nukkui, toivottavasti nukkuis tänäänkin.

K on ollut kuumeessa koko päivän. Ihmettelin kun heppu nukkui aamulla niin pitkään ja lopulta maastoutui olkkarin lattialla ”tutun” kanssa. Tutu on sen tilkkupeitto. Aamiainen ei maistunut ja kattelin et se vaikutti jotenkin väsähtäneeltä. Pyyhi sen kädet ja huomasin kuinka pieni mies tuntui lämpimältä... 39.5C aamuseiskalta on ihan kohtuullinen lukema. Jätkä sohvalle peiton kanssa ja siihen se lopulta nukahti. Heräsi joskus iltapäivästä, söi purkin omenasosetta ja paahtoleivän viipaleen hillolla. Siinä vaiheessa lämpöä oli enää 38.4C maattiin sohvalla yhdessä ja katottiin telkkaria. L lähti M:n ja O:n kanssa puistoon. Siitä sohvalta kun noustiin kolmen jälkeen oli poika jo ihan täydessä vauhdissa ja illalla kuume oli laskenut jo melkein 37C... peittelin sen sänkyyn ja nukahdin itse viereen. Seitsemän jälkeen L tuli mua herättelemään ja kysi haluanko siirtyä suoraan omaan sänkyyn vai nousenko vielä. K:lla on ennenkin ollut näitä ihmeellisiä yhden päivän kuumeita jotka alkaa kovalla kuumeella aamusta ja taittuu sit iltaa kohden. Mä kun on aina kuvitellut et se kuume tuppaa nousemaan illaksi. K on erilainen nuori.

Päivä 152 - avioelämästä

tai ehkä enneminkin sen uupumisesta... S sanaa en käytä koska en halua hakukoneiden tarttuvan siihen, en siksi etten sitä ääneen uskaltaisi sanoa... s, s, s, s, s, s, s!!!!

Me ollaan L:n kanssa oltu tässä 19 vuotta – muistaakseni – ja käyty läpi kaikki asiaankuuluvia ja kuulumattomiakin vaiheita. Oli meillä sekin vaihe kun oltiin molemmat jo nakkaamassa lapasia laatikkoon, ja sit tahdottiin taas ja paljon ja joka päivä tahdottiin ja tajdottiin ja tahdottiin ja nyt ollaan tässä. Vaiheessa jossa lapset on pieniä, vaatii paljon ja elämä on – hmmm – intensiivistä. Illalla kun pikkupeikot on saatu vaiennettua peittojen alle kaipaa molemmat enemmän omaa rauhaa kuin toisiaan ja aika usein me istutaan tässä kyökin pitkän pöydän (10 tuolia) ääressä, molemmilla edessään tietokone ja lasi viiniä... jutustellaan ja surffataan – kukin omiaan – väillä jompikumpi meistä saattaa sanoa; ”Tiesitkö että...” – ja lukee jonkun pätkän jostakin uutisesta tai artikkelista ja välillä siitä saadaan aikaan hyviäkin keskusteluita.

Ensin oli lapsettomuushoidot eikä ollut suotavaa... sit olin raskaana ja sitä raskautta varjeltiin ja vaikka kuinka molemmat tiesi ja ymmärsi ettei läheisyydestä raskauden aikana ole mitää haittaa, ei sitä vaan osannut... sit oli pikku M, hirviölapsi ja sen vanhemmat jotka halusi vain ja ainoastaan nukkua – molemmat – edes joskus, edes vähän...

Sit oli taas lapsettomuushoidot ja raskaus ja kuolema. Oli jälkivuoto ja oli suunnaton suru... surevan ei tee mieli, ei yhtään. Sureva käpertyy itseensä yksi yhtäälle, toinen toisaalle.

...ja lapsettomuushoidot ja sen seitsemän komplikaatiota ja riskiraskaus jonka riskit kasvoi jokaisella lääkärikäynnillä... oli veritulppariski ja pistokset, oli trisomiariskit ja punktiot keskenmenoriskeineen. Tuli ennenaikaiset supistukset rv17 alkaen, tuli liitoskivut ja väsymys, vuodelepo...

Kun ne lopulta syntyi tuli jälkivuoto. Se jälkivuoto kesti variaatioineen puolitoistavuotta. Kyllähän me aina välistä onnistuttiin vuotojen välissä mutta aika tehokkaasti se hillitsi ja aina läheisyyden jälkeen vuoto alkoi uudestaan. Kokeiltiin kierukkaa ja sitä ja tätä ja lopulta mä löysin itseni taas lääkäristä ja päätöksen tehneenä.

Hysterektomia – kohdunpoisto – ja näin me luultiin, että asia ratkeaa ja kyllähän se sen 12 viikon kiellon jälkeen hetkeksi ratkesikin. Me oltiin periaatteessa vapaita ihan milloin vaan, ilman huolen häivää – periaatteessa. Käytännössä meillä on ne kolme pientä lasta joista vanhin on mussa kiinni kuin liima ja iltaisin me ollaan väsyneitä eika jakseta ja haluta tai ei haluta jaksaa. Toimivimmaksi ratkaisuksi on noussut viikonloppuaamuisin mun ja L:n yhteiset suihkut. Täällä ison eli vanhempien makkarin ovi on aina lukittava – kätevää, joku on ajatellut tätä asiaa – ja meillä siellä makkarissa oma kylppäri... niinpä, ovi lukkoon ja suihkuun ja välillä voi sieltä suihkusta huudella oven hakkaajalle et ollaan edelleen pesulla ja tullaan kohta... romanttista? Ei! Mutta ajaa asian.

Näinpä asia oli järjestyksessä maaliskuusta kesäkuulle... ja sitten iski keuhkoveritulppa ja homma tyssäs TAAS. En tiedä kumpaa säälin enemmän, L:llää vai itseäni vai molempia. Onhan tää aika epäreilua... Rakkautta meillä on ja lämpöä ja halua, maailmankaikkeus vaan tuntuu kääntyneen meitä vastaan tässä asiassa.

Päivä 152 - ylikypsää

Eilen illalla tuli sit taas pyyhkäistyä päivystyksen kautta. Tulin kirkosta ja olo oli varmaan ton helteen takia vähän halju, nukuin päikkärit ja lähdettiin kauppaan... kaupassa L sit rupes kyselemään et voinko huonosti kun oon jotenkin niin poissaoleva ja tyhmä kun olen menin myöntämään ja mieshän kärräs mut suoraan päivystykseen... olin ehkä epämotivoitunein potilas koskaan, mutta aika paljon saa aikaan henkilökunnassa kun sanoo ettei henki oikein kulje ja on ahdistava tunne rinnassa. Lääkäri olis halunnut ottaa mut sisään ja tarkkailla ainakin yön ylitse ja soitteli mun lääkärille – se Kardiologi – ja keuhkospessulle ja... lopulta sain kuitenkin luvan lähteä kotiin sillä ukaasilla et takaisin on tultava jos yhtään olo huononee ja heti tänään pitää soittaa ja varata kiireaika sille keuhkotyypille...

No joo, kypsää, kypsää kypsää...

M on jo puheterapiassa L:n kanssa ja mä väsäsin niille mukaan sen graafisen esityksen meidän aikatauluista Jenniferiä varten. Aamupäivstä myös leikkideitti M:n koulukaverin Ryanin kanssa. Elämä jatkukoon siis...

Säädän edelleen tän typerän blogipohjan kanssa, tai siis käyttäjähän tässä kai typerä on.

Päivä 151 - mä tarviin järjestystä ja kuriakin

Tänään on mun vuoro nukkua. Illalla oli vieraita, oli kivaa ja sienikeitto ja kalat onnistui yli odotusten. Meillä on Kevinin kanssa sellainen leikkimielinen ruoanlaitto nokittelu ja Kevin totes, että rima nousi taas... Tänään on mun vuoro nukkua. Herään kuitenkin ennen kasia siihen että joku paiskoo ovia, joku potkii ovia, joku hakkaa ovia, joku heittelee tavaroita... se joku huutaa, ei se karjuu, ei kirkuu, se ulisee sellaista itkun ja raivon sekaista älämölöä. Makaan unisena sängyssä ja kuulostelen vielä kerran, onkohan sitä sattunut? Ei, tää on kyllä puhdasta raivoa... M riitelee L:n kanssa, tai no, L ei kyllä riitele se on vaan M. L:llä oli palanut päreet siihen, että mikään ei taas riittänyt, ei mikään ja koko ajan piti olla ja saada ja tehdä ja voida ja viedä ja tuoda... lisää. Tän M osaa, se osaa olla loputon, herkeämätön ja loppumaton. Se uuvuttaa ihmisen haluamalla ja vaatimalla, kunnes se ihminen on valmis juoksemaan elämää karkuun.

Tilanne rauhoittuu, mä laitan aamiaista. Ne saa kurpitsaleipää-kakkua, persikoita, juustoa. M haluaa auttaa, se kattaa pöydän poikien kanssa. K laittaa mehulasit, O lautaset M:n kanssa, haarukat, hedelmäkulho, vesikannu... K osaa yhtäkkiä sanoa ”Mia”, O kopio ja sanoo ”Miima”. Idyllinen sunnuntaiaamu kuitenkin... Lapset häipyy leikkeihinsä, M huutaa yläkerrasta ”mä en saa mun mekkoa, heti tänne auttamaan” L käy antamassa M:lle sen mekon ja vetäytyy takaisin unten maille. Mä siemailen kahvia ja luen... olen päättänyt vihdoinkin lukea sen loppuun, olen nyt jo useamman päivän liikkunut kinttupoluilla ja haluan kovasti päästä tähän päivään, nykyhetkeen. Enää kolme kuukautta jäljellä. K leikkii yläkerrassa automatolla, M järjestää junia prinsessamekossaan ja O katsoo telkkaria. En jaksa hätistää ketään mihinkään, päätän että mennään myöhempään jumalanpalvelukseen, mä haluan istua ja nautiskella mun sunnuntaista.

Meiltä puuttuu taas PECSejä... me tarvitaan ainakin ”kirkko, Trader Joe’s (kauppa), Kate, McLaine... ” saatetaan tarvita muutakin. Taustalla pyörii terapia kaaos, mun pitää piirtää meiden perheen ”lukujärjestys” klinikan Jenniferille, musta tuntuu että meidän perhe on sen papereissa sikin sokin ja siellä täällä. Mä haluan meidän perheen järjestykseen! Seinäkalenterikin pitäis päivittää taas ja vähän haaveilen jopa taulu ja magneettimaalista, et vois tehdö ison kalenteritaulun seinälle. Mun visioissa siinä taulussa olis aina koko kuukausi ja sit alla koko viikko... helppo rakentaa visuaalinen maailma meille kaikille, siis etupäässä M:aa varten, mutta kyllä me muutkin siitä hyödytään ja esimerkiksi sitä Time Timeria käyttää meillä koko perhe...

Olis kivaa jos tää olis jotenkin paremmassa järjestyksessä ja sisustuksellisempi - edes vähän. 

 Elämä on ollut epäjärjestyksessä kesäkuun lopusta ja mä olen kyllästynyt epäjärjestykseen. L on hoitanut oman sarkansa paremmin kuin loistavasti, mutta mun sektorit – ruoka, pyykki, aikataulut... oon elämän suurten kysymysten äärellä, pesenkö pyykkiä päivittäin tai siis kahdesti päivässä ja kuivaan ja viikkaan samalla VAI annanko pyykin kertyä ja teen kerran tai kahdesti viikossa isomman savotan? Mä vaan tunnen itseni paremmaksi ihmiseksi aina silloin kun pyykkori on tyhjä – siis sen viitisen minuuttia.

Kirjoitan – juoksen yläkertään apuun – kirjoitan – puen lapset – kirjoitan – käyn suihkussa – kirjoitan – laastaroin M:n jalan – kirjoitan – laitan lapsille telkkarin taas päälle – kirjoitan... ajatus katkee noin sata kertaa ja samalla syntyy uusia ajatuksia. Suihkussa keksin, että mun tarttee varmaan kirjoittaa teksti meidän avioelämästä, sitä oikeeta sanaa en voi käyttää, kun google kuitenkin nappaa sen ja sit... no te tiedätte.

Nyt on hyvä lopettaa ja lähteä sinne – kirkkoon.

Päivä 150 - ikävää sun muuta

Älä koskaan koske blogipohjaan, älä koskaan koske blogipohjaan, älä koskaan... Mä ihan vähän vaan säädän... venyy aina tunniksi tai kahdeksi tai viideksi, ja ympärillä hääräävän ryhmän ärtymystaso nousee homman pitkittyessä... siis, älä koskaan koske blogipohjaan!

Mä siivoilin mun kännykkää illalla ja löysin sieltä tuhat ja yksi M:n ottamaa valokuvaa ja tallennettuja pelejä ja... sitten löysin nämä:

Spykoloogilla vois olla jotain sanottavaa tästä

Onneksi löydin myös tämän, muuten olisin huolissani

   

Kummitäti T joukkoineen lähti eilen ja siitä asti Koira on näyttänyt tältä:

Eilen illalla O kyseli Kummitäti T:n perään ja kun muistutin heidän lähteneen totesi meidän puhumaton O – ”T aiipok, T aiipok, no baak” – Yes, she did go to the airport and it will be a while until she comes back. Meillä on ikävä teitä T!

Samalla kun kirjoittelen autan M:aa kouluharjoitusten kanssa. Joka päivä yritetään vähän... kirjoittaa, laskea, leikata ja lukea.

Illalla tulee vieraita. Rapuja en saanut, savustellaan siis taimenta sen sijaan... vedestähän sekin tulee. Saa nähdä päästäänkö puhumaan politiikkaa vai vältetäänkö aihetta, vieraat kun edustaa eri näkökantaa meidän kanssa. 

Päivä 149 - maailmojen ristiaallokossa

Lasken päiviä koulun alkuun ja mietin oisko meillä mitään saumaa saada tota lasta sisäoppilaitokseen, mieluiten sellaiseen jossa käydään koulua myös kesällä – no ehkä viikoksi voisin ton lapsen ottaa kotiin, ehkä.

Se on taas se lapsi josta on melkein mahdoton tykätä, kyllä mä sitä rakastan – paljon, loputtomasti, eniten – enkä edes ”pakon edessä” tai velvollisuudesta, vaan ihan pyyteettömästi, mutta helppoa siitä ei ole pitää, ei edes silloin kun aikuisen järjellä ja aivoilla ymmärtää miksi toinen on sellainen kuin on. Mulle on nimetty takaisin mun paikka henkilökohtaisena assistenttina ja ilman mua se ei tunnu pääsevän edes yläkertaan ja jos pääseekin, se tarvitsee mua heti, kokoajan, kaikkeen, mahdolliseen, mahdottomaan... mun oikeesti pitäis seistä sen vieressä ja kulkea perässä sellaiset sisäkön vaatteet päällä. Tarvitaan apua sinne ja tänne ja laastaria ja hammaspesua ja... kun mä sanon ei, tulee raivari. Vanhempana mun tehtävä on aina välillä sanoa EI ja kestää seuraukset. Neiti vetää ehkä parit kymmenet kilarit päivässä ja siinä välissä on vaan muuten onneton. Mäkin alan olemaan aika onneton. Mun laskujen mukaan sen koulu alkaa neljän viikon päästä... 30 päivää – kuukausi – oonko mä vielä silloin elossa vai juoksinko jo rekan alle?

Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on pelottavia. Ne on pelottavia vaikka kuinka ymmärtää ja tietää että se on ihan luonnollista ja normaalia. On pelottavaa tietää että pystyisi yhdessä sekunin murto-osassa nimeämään kolmesta lapsesta sen jonka mieluiten ottais mukaan – ihan mihin vaan – ja se ei tosiaankaan ole mun tytär. Miksi mulla on erityisen lämpimiä tunteita toista poikaani kohtaan? Miksi mä tavallaan rakastan ja sitten en kuitenkaan rakasta niitä ihan yhtäpaljon? Kärsiikö se joka saa vähemmän mun sisäistä rakkautta? Huomaako se sen? En mä ainakaan tietoisesti mun lapsia eriarvoiseen asemaan laita. Mä kasvoin perheessä jossa näin tehtiin, mä en halua toistaa historiaa.

K nukkuu putkassaan ruususen untaan, huuli halki ja mustelma poskessa. O nukkuu laidallisessa sängyssään, unipussi kainalossa, rauhaisaa untaan ja M; M huutaa, itkee ja ulvoo unissaan niin että talo raikuu... havahduttuaan se nukkuu taas hetken rauhassa ja kohta näkee taas painajaista; ”No, no, noooooooo, I don’t wanna go there.... Noooooooo! I say nooooooooooo” Antaisin vaikka oikean käteni jos sillä voisin tehdä lapsestani onnellisemman ja iloisemman. Mun iloinen lapseni on taas hukkunut omaan maailmaansa, ristiaallokko meidän muiden maailmaan on kova, siinä kohtaamisessa ei ole mitään kaunista, kivaa tai houkuttelevaa – kenenkään kannalta.

Vastaan Emman 11 kysymykseen

1. Mikä on paras matkakohde, jossa olet käynyt ja miksi?

Tää on vaikee kysymys, kun erilaisia lomia tarvitaan erilaisiin lomatarpeisiin... meidän perheen vinkkelistä se varmaan olis meidän Lomatalo Seasidessä, Oregonissa. Lapset – M – tietää mitä odottaa, mihin mennään ja mitä tehdään, on talo eikä hotelli, henkeäsälpaavan kaunista ja raikasta ja ihanaa... Nyt mua kyllä vähän hävettää kun tää kuulostaa siltä et meidän paras matkakohde on kesämökki ;)

2. Milloin olit viimeksi surullinen?

Surin pienen palan vanhaa surua tuntemattoman ihmisen lapsen kuollessa. Suuren surun surin ja suren edelleen M:n diagnoosin yhteydessä maaliskuussa.

3. Mikä on mieluisin huonekalu/valaisin kodissasi, miksi?

Meillä oikeastaan kaikki huonekalut on enemmän tai vähemmän rakkaudella tai ainakin tarkoituksella valittu, mutta olkoon nyt vaikka tämä... se on kaunis.

Tämä öljyvärimaalaus pääty meille meidän ekalta Lomatalo matkalta M:n kanssa... se on isohko maalaus noi örkit tuolla ylänurkassa taulun päällä on noin 10cm mittaisia.

4. Uskotko kohtaloon?

Joskus, tai en kai... enemmän ehkä vitsinä. Toisaalta mä uskon kyllä että kaikki järjestyy, ei ehkä niin kuin itse oli ajatellut tai odottanut mutta tavalla tai toisella – AINA. Onko se uskoa kohtaloon?

5. Millä päiväsi alkaa?

Kahvilla

6. Mitä kieliä puhut?

Englantia, suomea ja ruotsia. Tässä järjestyksessä.

7. Teetkö unelmatyötäsi?

En tosiaan joo tee... mä tahdon, haluun sairaanhoitajaksi.

8. Mitä nähtävyyttä suosittelisit kotipaikkakunnallesi saapuvalle turistille?

Miten määritellään kotipaikkakunta? Onko se tää suurempi kokonaisuus vaan vain meidän oma käpykylä? Suuremmassa kokonaisuudessa on paljonkin nähtävää, mutta olkoon vaikka Snoqualmie Falls – Twin Peaksin kuvausympäristö.

9. Mikä on suosikkivaatemerkkisi?

Mä teen tän valinnan samoin periaattein kuin haasteen antaja Emma. Mistä kaupasta ostaisin tai minkä merkin valkkaisin jos mun pitäis ostaa kaikki mun vaatteet samasta kaupasta... Sit se varmaan olis Eileen Fisher. Listaan kuitenkin tähän myös muita suosikkimerkkejä... Madewell, Lucky Brand, True Religion, Eddie Bauer...

10. Mitä haluaisit seuraavan viiden vuoden sisällä saavuttaa?

Sen sairaanhoitajan tutkinnon

11. Kuvaile yhdellä sanalla joko elinkumppaniasi tai parasta ystävääsi.

Eihän tähänKÄÄN mitenkää riitä yksi. Ajatus.

Haasteeseen kuuluu, että keksii itse seuraavat 11 kysymystä seuraaville bloggareille, mutta teen kuten Emma teki, ja annan samat kysymykset eteenpäin... vastatkoot ken haluaa  :)

Päivä 149 - hammashygieniaa ja putka

Tänä aamuna tyttäreni kasvoilla on säteilevä hymy, hän kuiskaa korvaani: ”Mamma, me ollaan kotona – ihanaa!”

Toki täällä kotosalla maksellaan hintaa matkasta... meillä itketään, raivotaan, kiukutaan ja kitistään – kolmen lapsen voimin. Jätkät kiukkuaa matkaväsymystä, O:lla on takapuoli kirjaimellisesti ruvella ja ilmeisesti myös aika hellänä JA mieliala sen mukainen. K juoksee ympäri taloa kuin mielipuoli ja tuntuu tekevän kaikkensa pilatakseen toisten leikit. M tekee jonoja ja rivejä huoneessaan ja pesee hampaita – hammashygienian taso on meillä noussut vaativintakin hammaslääkäriä miellyttävälle tasolle... M pesis hampaansa JA molempien poikien hampaat varmaan tunnin välein jos sais... kello on vaille yhdeksän aamulla ja jo kahdesti olen heittänyt sen ulos yläkerran kylppäristä hammaspesulta. Onneksi sillä on tänään spykolog eli terapia.

Talo tuntuu tyhjältä nyt kun ekaa kertaa kuukauteen meillä ei ole vieraita. Hyvänä puolena todettiin heti, että K:n huone AKA putka on taas käytössä ja tälläkin hetkellä putkassa on asiakas. K:n huone toimii loistavasti rangaistuslaitoksena koska siellä ei ole yhtään mitään. K ei kykene nukahtamaan sellaisessa paikassa jossa voi tehdä muutakin kuin nukkua, joten hänen huoneensa kalustuksena on sänky, painava puulipasto (tyhjä) ja jalkalamppu. Jalkalamppu on kiinnitetty sänkyyn joten sillä ei voi leikkiä.

L myöntää, että kesän aikana M:aan on iskenyt paha regressio... syyskuussa koulujen alkaessa ollaan varmasti takaisin pisteessä A, toisaalta ehkä me ilman kaikkia näitä terapioita ja kevään koulua oltais pistessä A-n, eli parempi näin. Arjen matematiikkaa, vai regression?

Päivä 148 - matkailumainontaa

Aamu alkoi hotellihuoneessa ennen puolta kuutta M:n ilahtuneeseen toteamukseen: ”Today we’re going home!!!! Can we go now?” Niinpä me oltiin pitkän aamiaisen, untireissun, pakkaamisen, pikkuteitä ajamisen ja useamman pysähdyksen jälkeen kotona jo ennen yhtä.

Nyt vietetään vikaa iltaa kummitäti T:n kanssa hyvän viinin ja Bouillabaissen merkeissä... tässä matkakuvia, vastaan eilisen kommentteihin huomenna... Näistä tuli vähän tällaista matkailumainontaa muistuttavia ja ei liene vaikeeta päätellä että mä tykkään näistä sänkikukkuloista, preeriasta ja tuulimyllyistä... Alunperin kameran muistikortilla oli liki 800 kuvaa, ne perattiin vajaaseen 400 ja tässä teille 108 valittua otosta.

Ellensburgin "yläpuolella"

Tätä tuli tehtyä aika paljon...

...ja lisää kuvia

Kun meiltä siirtyy Cascadien ylitse itään, alkaa autiomaa

En osaa olla miettimättä minkälaista täällä oli kulkea vankkurikaravaanissa...
lämpötila jo ennen puoltapäivää +40C

Laskeudumme Yakima Valleyhin

Täältä tulee suurin osa Yhdysvaltain omenoista, päärynöistä ja kirsikoista.
Nämä on hedelmälaatikoita.

Kastelujärjestelmät pitävät hedelmätarhat vehreinä,
tuliperäinen maa on hyvää viljellä.

Talutin M:n pellon laitaan, kysyin tietääkö se mitä tässä kasvaa ja neiti ilmoitti iloisesti: "popcorn"
mistä ihmeestä se voi senKIN tietää :)

Yakima Hops on maailmankuulua ja valtaosa humalatuotannosta tuleekin täältä.  

Fidelitaksen viinitila Benton Cityssä on meidän lemppareita. Benton City on todellinen city, ehkä kaksi vai jopa kolme taloa... ei liikennevaloja, ei edes STOP-risteystä.  

Viinikoira. Melkein jokaisella tilalla on oma viinikoiransa. 

Texas Roadhousessa päivällisellä. Pojat tykkäs katsella rivitanssia... viereisessä pöydässä juhlitaan 19v. synttäreitä ja päivänsankarilla mukanaan omat lapset - arviolta 2,5v ja 2kk.

Lapsiperheelle kelpaa ilmainen aamiainen hotellissa

Hotelli

O ekassa puistossa

Näissä rautasilloissa on mun mielestä jotain niin ihanaa...

Columbia River

Tähän samaan lampeen K yritti ensitöikseen hypätä uimaan, kuvassa kuitenkin O. 

Vanha koulu... nykyään ihan mun lemppariviinitiloja. Lapset leikki koulun pihalla ja juoksi luokkahuoneissa ja portaissa ja piirteli liitutauluihin... Rakennus toimi kouluna aina vuoteen 1974.
L olis voinut siis aloittaa koulunsa tämän näköisessä paikassa... 

Walla Wallassa oli ranskalainen kahvila jossa yhdellä seinustalla hyllystö, johon jokainen sai tuoda omasta puutarhastaan ylimääräiset hedelmät ja vihannekset... kukin sai sitten ottaa mitä halusi - ilmaiseksi.

Kastelukanava Walla Wallassa

Lelukaupassa

...M tekee jonoa lelukaupassakin

Matkalla Walla Wallasta takaisin Kennewickiin oli myös dyynejä... autiomaassa ON hiekkaa. 

Lucky Luke ja laulava lanka

Kastelujärjestelmä

Viinii...

Ice Harbor Locks and Dam vaatii ns. A- Security Clearencen... vain kansalaiset pääsee tänne. 

Tää näkyy vähän huonosti, mutta toi betonimäki on siis kalaporras ja siellä sisällä pääsi lasin läpi ihailemaan kalojen kiipeilyä ja katsomaan laskurista mikälaisia kaloja siitä ui ohitse.

Mun auton monia hyviä puolia - loistava hoitopöytä!

Popcorn - niinkuin M sanois

K puistossa

Rakkautta on oma veli minuutin ikäerolla

M vaihtoi ylleen kuivat vaatteet - ne on poikien!!!! Se on NIIIIIIIIN luikku. 

Taas tätä samaa - kotimatkalla

Taustalla Mt Hood

Ei viiniä vaan omppuja

...ja niitten omppujen viljelijä

Yakima Canyon Road on mun lempiteitä näillä retkillä ja ehdottomasti yksi kauneimmista teistä mitä olen koskaan nähnyt - OIKEEST!

Katsokaa nyt!!!! Joki ja rautatie ja tie...

K levähdyspaikalla joen rannalla

Lisää mun autin kiistattomia hyviä puolia...
kaikki piknikpöydät oli niin saastaisia etten edes yrittänyt saadaa M:aa lähellekään... 

M on opettanut myös K:n tekemään jonoja

Heinää ja olkia... PALJON

Lähestytään taas niitä Cascadeja

Täysi rekallinen tukkeja

Thelma ja Louise?

Meidän vesi - siis oikeesti. Tekojärvi johon kerätään sulamisvesistä vettä kesän varalle. 

Maanvyörymässä vaurioitunut tunneli. M oli pettynyt kun ei päässyt sinne. 

Passin huipulla. Täällä on talvella niin paljon lunta, että tämä samainen I-90 - joka siis kulkee meiltä Bostoniin - joudutaan säännöllisesti sulkemaan lumivyöryjen takia. 

...antaa mennä alamäkeen

Meidän liittymä...

Kotinurkilla on aika paljon vehreämpää

Blue Barn - viisi minuuttia meiltä