Päivä 122 - jonoa ja järjestystä

Musta tuntuu ettei meille kuulu yhtään mitään. Arki on jotenkin sellaisessa tasaisen kaoottisessa uomassaan, mä en edelleenkään jaksa tehdä oikeastaan mitään eli me ei tehdä muuta kuin pakolliset... elämä on vähän harmaata. Haa... justhan mä kaipasin sitä tasaista ja tylsää, no mä ehkä kuitenkin kaipasin tavallista arkea ilman sitä että mä oon crippled – rampa ja kyvytön mihinkään järjelliseen. Mä kiukuttelen... haluun mennä lenkille, haluun jaksaa kiertää ostoskeskuksessa kauppoja meidän vieraan kanssa, haluan laittaa ihania päivällisiä, leipoa, ommella, hoitaa puutarhaa... en hautoa takapuoltani tuolissa, sohvalla, sängyssä, autossa... mä tahdon tehdä asioita – ihan itse!

M tekee jonoja... muumit, hevoset, polly pocketit, kulkuneuvot - yhtäaikaa on kivaa ja ihan liian erilaista että A asuu meillä. M tykkää A:sta ja yrittää kovasti hahmottaa sopivuuden rajoja osoittaa se. Meillä puhutaan taas paljon kuplista ja siitä kuinka lähelle voi mennä, mitä voi sanoa ja mitä tehdä. A pärjää ihan loistavasti ton tättähäärän kanssa vaikkei ole lapsiin tottunut. M on fyysinen ja kaipaa kosketusta... mitä enemmän sillä on aistiärsykkeitä, sitä enemmän sen pitää tuntea kosketus. Se hyppii päin huonekaluja, heittäytyy lattialle, tönii veljiään, kiipeää syliin ja haluaa lujaan rutistukseen. Se haluaa että sitä puristetaan – jopa yöllä, painepeitosta huolimatta. Autossa se on turvavöiden puristuksessa ja liimaantuneena mun puhelimeen, just nyt se on ainoa tapa matkustaa. Se kysyy multa koska tehdään lukujärjestys ja kun en nouse ja tee se kysyy uudestaan ja uudestaan ja uudestaan... se varmistaa ettei tuu yllätyksiä, että se ihan varmasti tietää mitä tapahtuu ja koska. Se haluaa jopa tietää mitä reittiä me ajetaan. M tarvitsee järjestystä elämäänsä ja jos mä en pysty sitä tarjoamaan se yrittää luoda sitä itse – tekemällä jonoja.

Prinsessa, jumppapallo, nojatuoli ja telkkari

O lepuuttaa sohvan ja pöydän välissä lattialla