Viimeinen viikko
on vienyt M:aa kolmisen kuukautta takaperin ja meistä on taas vaihteeksi tullut
äärimmäisen vaikean ja intensiivisen lapsen vanhemmat, sellaisen joka ei pärjää
hetkeäkään ilman 100% huomiota, sellaisen joka ei pysty jakamaan vanhempiaan –
tai no mua - sellaisen joka ei kestä pienintäkään ryppyä omassa sisäisessä
aikataulussaan, sellaisen jolla on oma maailma johon se odottaa muiden sopeutuvan - ei toisinpäin.
M haluaa vain ja
ainoastaan olla mun kanssa ja tehdä asioita mun kanssa ja haluaa että mä teen
niitä asioita mitä se haluaa, siinä järjestyksessä kuin hän haluaa ja sillä
intensiteetillä ja kestolla jonka hän valitsee. Se haluaa ja se ei halua ja
taas haluaa ja ei halua ja sit taas haluaa... Ristiriita astelee kehiin a)
siinä etten mä edelleenkään ole kovin hehkeessä kunnossa ja b) meillä on kaksi
muutakin lasta. En pysty enkä jaksa joustaa ja sovitella ja niinpä meillä riehutaan ja raivotaan ja tapellaan. En jaksais sitäkään.
Ja sitten se
Koira. M pudotti iltalääkkeensä lattialle ja toi pölvästihän otti ja söi sen. Siis eläin joka ei normaalisti pillereitä niele kuin väkivalloin, onnistui tietysti
just tänään ja tämän kyseisen pillerin nielemään sen kahden sekunnin aikana
joka mulla meni ehtiä väliin siitä viereiseltä tuolilta kuultuani sen lääkkeen
napsahduksen puulattiaan – gone! Ei muuta kuin eläin tiskialtaaseen, kaapista
lasi ja siihen kaksi kukkurallista ruokalusikallista suolaa ja päälle tilkka
lämmintä vettä... välillä vähän tukea itselle siitä altaan reunasta kun henkeä
ahdistaa ja siitä kumoten suolavesi vastustelevan Koiran kurkusta alas. Rakkiparka L:n kainaloon ja juoksumarssia yläkertaan kylppäriin ja oksentamaan... Epäilemättä
Koiralle itselleen jäi epäselväksi mistä moinen väkivaltainen yritys tappaa se
täysin yllättäen.
Lapset on
sängyssä, L lähti ajelulle katto auki – haistelemaan kesäillan tuoksuja... se
ei edelleenkään päästä mua rattiin, joten mä haistelen sohvaa ja viinilasia ja
tietokonetta. Sen esimies oli laittanut viestiä että L saa tehdä töitä kotoota
niin kauan kuin on tarvis. Onneksi sillä on vihdoin esimies jolla on itsellään
pienet lapset ja joka ymmärtää mitä tapahtuu taloudessa jossa lasten äidistä
tulee yhtäkkiä seiniä pitkin hiiviskelijä.
Just nyt en
jaksais autistista lasta. Just nyt, kun ihan tavallisessakin saattais olla vähän
liikaa... Just nyt en jaksais adhd lasta. Just nyt, kun yhdessäkin olis
tarpeeksi... ja se Koira – just nyt!
"Just nyt". Voi muru. Mä tahtoisin halata sua. Just nyt!
VastaaPoistaKiitos sanna!
Poista