Päivä 115 - tavallinen lauantai

Tavallinen lauantaiaamu, M ja K leikkii ylhäällä – lue: K tekee mitä M käskee ja sit kun ei tee tulee riita – ja O katsoo telkkua alhaalla, O nyt yleensäkin pysyy sivussa noiden kahden touhuista. Me aikuiset istutaan tässä ruokapöydän ääressä lukemassa ”lehteä” eli surffaamassa päivän uutisia, FB kuulumisia, blogeja... Mietitään mitä tänään tehtäis vai tehtäiskö mitään. Minne mennään vai mennäänkö. Mitä halutaan vai halutaanko yhtään mitään. L on uuvuksissa, se on huomannut että kolmen lapsen ruletin pyörittäminen on fyysistä työtä. Onneksi se pääsee töihin lepäämään kun A tulee tänne ja ottaa ohjat käsiinsä tai ehkä ne ohjat on mulla mutta sillä lihakset ja kunto... mä uskon että sen pari viikkoa täällä toimii aika hyvänä ehkäisykeinona pari vuotta eteenpäin - ja jos ei toimi niin sit täytyy olla valmis.

Aamiaisella

M:n unet on levottomia... se heräilee ja näkee painajaisia, pyörii ja puhuu unissaan. Mä luulen et se on merkki siitä että terapia Dr Hollyn kanssa toimii ja asiat tulee pintaan. Se on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen ja pelätäkseen. Se kuitenkin näki kun ambulanssi vei mut pois ja siinä ei paljoa ne ”Junior Firefighter” tarrat auttaneet. Se tietää että ambulanssit on hätätilanteita ja oikeesti sairaita varten. Se kysyy multa ainakin kolmesti päivässä että eihän me mennä sairaalaan - ei mennä.

Meidän päivät on nyt olleet sekavia ja M ahdistunut. Kuvallinen aikataulu kulki eilen autossakin ja kuvien paikkoja vaihdettiin sitä mukaa kun tuli tarvetta... me ollaan palattu siihen, missä se kysyy miksi me ajetaan eri kautta kuin tavallisesti jos jostakin syystä joudutaan muuttamaan reittiä. Se varmistaa että ollaan varmasti menossa seuraavaan kuvaan eikä pysähdytä minnekään matkalla, sen täytyy tietää mitä tapahtuu ja kun me ei edes itse tiedetä mitä tapahtuu on vaikeeta rauhoittaa pientä naista takapenkillä. Miksi, miksi, miksi, miksi, miten? Mä yritän niin kovasti tehdä sun elämästä johdonmukaisempaa ja helpompaa.

Koira ontuu, se ontuu koska retkellään oli juossut jalkansa puhki ja varmaan nyrjäyttänytkin jotakin, hölmö rakas Koira. Täyttää kymmenen viikon päästä ja ehti melkein kuusi vuotta elää ainoana lapsena, ei ihme että tää lapsipersehelvetti saa pakenemaan, mäkin haluisin aina välillä juosta, kovaa ja kauas... mutta mihinkäs juokset, etenkin nyt kun pelkkä pyykin viikkaaminen saa oksentamaan.