Päivä 139 - elämää tää vaan on

Ehkä mun tosiaan pitäis muuttaa tätä blogin nimeä? Juttu kun tuntuu harhailevan aika paljon muuallakin kuin M:n autismissa... toisaalta mulle se on ihan sama mitä siellä yläpalkissa lukee, onko se ”Kolme erkkaa ja kaaos” vai ”100 + n päivää autismin kanssa” elämäähän tässä eletään ja meidän elämään nyt kuuluu se autismi.

Meidän autisti on nyt istunut tuolla olkkarin pöydällä vartin verran reppu selässä, kengät jalassa – valmiina lähtöön. Kohta lähdetään sosiaalisten taitojen ryhmään ja koska viime viikolla unohdin kokonaan että siellä pitää olla snack mukana niin tällä viikolla se reppu pakattiin jo seiskan pintaan ja M on mua muistuttanut aika monta kertaa siitä snackistä. Eihän se viimeksikään sinne joutunut ilman menemään kun kyllähän jokaisen äidin pohjattoman laukun pohjalta AINA löytyy muropatukoita ja kultakaloja ja rusinoita ja... trauma vaan nyt on trauma.

Vastailin tossa aamulla (kello on nyt 9:20) pidemmälti sähköpostiin ja samalla mietin miten kaoottiselta ja ehkä raskaaltakin tää meidän elämä varmasti ulkopuolisen silmiin vaikuttaa. Välillä on paukut loppu, niin, niin, niin loppu, mutta kuitenkin se perusvire siellä pohjalla on hyvä ja valoisa. Meidän elämä on hyvää, täyttä – no sitä ainakin – ja onnellista. Useimpina päivinä en kadehdi muiden elämää vaan tykkään ihan tästä omastani, kaaoksineen kaikkineen.

Elämä ON ihmeellistä, ainakin mun ja meidän elämä. Löytyy uusia sisaruksia, lapset osoittautuu erkoiksi, kojootti syö kissan, koira karkaa ja löytyy – ainakin toistaiseksi, tulee kanoja, keuhkoveritulppia, ystäviä ja vieraita. Tylsäähän tää toisaalta olis jos mitään ei koskaan tapahtuis.