Päivä 131 - katkera kalkki

Mä makaan M:n sängyssä, lepään vähän rakennettuani niille junaradan. Kaikki kolme hyppii mun päällä ja kirkuu ja mä yritän vaimeasti ehdottaa et ne hyppis mieluummin O:n sängyssä, et tää sänky olis pusuja ja haleja varten ja se toinen olis pomppulinna... ne ei kuule tai ne ei kuuntele. Mua hengästyttää ja väsyttää. Tää väsymys on jotakin loputonta, käyn välillä oksentamassa ja palaan takaisin sänkyyn tallottavaksi. Mä toivon salaa et joku muu leikkis näitten kanssa ja et mä saisin vaan olla, levätä, nukkua... samalla toivon et mä itse jaksaisin olla ja leikkiä, mutta mä en jaksa. Keuhkoissa polttaa, silmiä kirveltää itsesäälin kyyneleet... en jaksa ja on pakko jaksaa, lapset ei ymmärrä et äiti on nyt vähän kipeenä... katsokaa telkkaria tai leikkikää tappelematta, ne tappelee ja huutaa ja riehuu ja tarvitsee aikuista. Mä makaan ja kuuntelen, toivon et L tulis jo kotiin, toivon ja tiedän ettei se tule, sen on pakko tehdä töitä ettei siltä mene työpaikka ja meiltä vakuutus. Mä toivon että lääkäri täyttää pian sen kaavakkeen ja et mä saan L:n vähäksi aikaa kotiin. Mä toivon et joku laittais lapsille ruokaa, mä toivon et joku laittais meille ruokaa... ehkä mun pitäis pyytää apua, ruokaa varmasti saisin ovelle toimitettuna, mutta sekin pitää lämmittää ja tarjoilla, ja noi ei kuitenkaan syö mitään. 

Peiliin pitäis katsoa kun eihän mitään saa jos ei osaa pyytää ja artikuloida, mutta salaa toivon että se apu tulis joskus pyytämättäkin... niin kuin viimeviikolla kun T käski mut nukkumaan ja jäi itse leikkimään lasten kanssa. Se pappi eilen sanoi osuvasti: ”Kaikista itsenäisimmät ja ylpeimmät ihmiset on yleensä ne jotka sitä apua kipeimmin tarvii” – hiljaa mielessäni  nostan käden pystyyn ja myönnän, en osaa pyytää. Mä inhoan olla sairas, mä inhoan olla heikko, mä inhoan olla muista riippuvainen... mä INHOAN keuhkoveritulppaa ja tätä läksyä mikä mulla on opeteltavana.