Päivä 125 - näkymätön lapsi

Mä aina säännöllisesti – täälläkin – mietin missä se raja menee, missä loppuu tavallinen lapsi ja missä alkaa autismi. Luen ystäväni blogia ja huomaan miten samanlaista heidän perhessään on, kahden autistin perheessä. Luen ja mietin et just noin meilläkin ja just noin ja just noin ja just noin ja tajuan että pakkohan sen on ainakin osaksi olla autismia, etenkin kun kirjoitetaan niistä asioista jotka ainakin näyttävät olevan toisin niihin muihin lapsiin verrattuna... ja mä mietin että just tollaista meilläkin on.

Eka päivä leirillä oli opettajan mukaan mennyt hyvin. Sen verran olen oppinut tätä tulkitsemaan että tiedän sen tavisopettajan maailmassa tarkoittavan ettei M:sta ollut erityistä vaivaa tai häiriötä. Ei M:sta koskaan ole mitään häiriötä tällaisissa tilanteissa. Se muuttuu yhtä huomaamattomaksi kuin näkymätön lapsi muumeissa. Se selviytyy ja jaksaa, ja kotiin tultuaan ”oksentaa” sitten mun päälle, kun on päässyt turvaan. Meillä on vuosi aikaa muuttaa meidän näkymätön lapsi näkyväksi. Mä toivon ja rukoilen että se riittää ja silti pelkään ettei se riitä mihinkään.

K:n evaluaatio meni oletettavasti. K juoksi ympäri jumppasalia ja kieltäytyi tekemästä mitään muuta paitsi liukumasta liukumäkeä ja kiipeilemästä kiipeilyseinää. Tunnin päätteeksi vaivautunut toimintaterapeutti totesi että hän perustaa arvionsa mun täyttämiin kaavakkeisiin ja että pojan lähestyessä kolmea vuotta on helpompi arvioida hyperaktiivisuutta. Ja me puhutaan siis lapsesta joka syö omat vaatteensa. K on tavallaan väliinputoaja kun se on niin taitava ja mukava ja fiksu ja filmaattinen, eihän erityiset ole sellaisia.