Päivä 114 - koira

Koira löytyi, routa ei aja meidän porsasta kotiin vaan Facebook, eikä edes mun Facebook vaan tuttavan... L ajoi illan ympäri naapurustoa toivoen löytävänsä karkulaisen, minä seisoin kuistilla ja vislailin ja lopulta puhelin soi ja Megan ilmoittaa että Koira on kylässä käytännössä meidän naapureilla noin sadan metrin päässä meiltä... ihan varmasti kuuli kun vihelsin ja huutelin, mutta ei vaan viitsinyt lähteä kotiin kivoista kemuista. Vakavampi puoli tätä asiaa on se, että vähitellen meidän on pakko asettua miettimään onko meistä enää Koiran perheeksi. Meillä on kolme lasta – yksi erityinen, yksi puolierkka ja yks hidas – tunnelma kuin vilkkilässä ja Koira parka valitettavasti jatkuvassa paitsiossa. Mä en kestä ajatusta siitä ettei se jonakin päivänä tule enää takaisin, kukaan ei soita, kukaan ei postaa Facebookin kuvaa... en pysty elämään sen kanssa etten tiedä mitä tapahtui, söikö sen joku isompi, löysikö se uuden perheen, jäikö auton alle, joutuiko jonkun hullun käsiin... Meillä mietitään siis nyt oikeeta ratkaisua. Ei ole oikein Koiraakaan kohtaan joutua pitämään sitä kennelissä aina kun me muut ollaan pihalla tai lapset aukoo ovea. Tunnenko itseni surkeaksi ihmiseksi näitten ajatusten edessä – kyllä.

Nokka kohti koagulaatiotestiä ja päivän arvoja, onneksi toivottavasti kolmen minsan keikka ja siitä M:n terapiaan. Känkkäränkälle tekee ihan hyvää päästä vähän juttelemaan ja laitoinkin jo eilen viestiä Dr Hollylle et olis varmaan hyvä vähän kaivella tätä mun sairastumista ja sairaalassaoloa ja kaikkia niitä tunteita joita se M:ssä herättää... mulle se näyttää lähinnä kiukulta ja harmistukselta, mutta veikkaan että todellisuudessa se on siihen naamioitua pelkoa ja ahdistusta.

O:n Bed Head