maanantaina, heinäkuuta 09, 2012

Päivä 117 - onko Koira kotona?


Se makaa mun sylissä taas , siis Koira, niin kuin melkein jokaisena aamuna. Se nukkuu mun vieressä, se on mun lapsi siinä missä noi kolme muutakin. Mun on ikävä sitä jo nyt vaikka se vielä on tässä, vaikka se tulee olemaan tässä vielä hyvän aikaa. Mun sydäntä särkee ja mä suren, teen surutyötä jo etukäteen luovun, pala palalta, hetki hetkeltä. Eihän se kauas mene, eihän se tavoittamattomiin lähde... mun Koira. Lähtee kuitenkin ja mä suren. Haluan ja en halua. En halua luopua tästä aamuhetkestä, siitä ihanasta tunteesta yön pimeydessä, kirpeästä lenkistä syksyisenä aamuna, yhdessä nähdyistä jäniksistä, peuroista, oravista... Mä tiedän että se on ainoa oikea vaihtoehto, parasta Koiralle. Ei mulle. Se tarvitsee kodin jossa sille on aikaa, se kasvoi sellaisessa kodissa. Se tarvitsee aikaa ja pitkiä lenkkejä, rapsutusta takan ääressä, rakkautta, huomiota. Mulla ei ole tarjota kuin rakkautta ja rakkaudesta mä tämänkin teen – luovun.

Ei me suunniteltu tätä näin, ei elämä kuvitelmissa näyttänyt tältä. Unelmissa meillä oli ihan vaan tavallista ja siinä tavallisessa oli tilaa myös Koiralle. Ei menty koko ajan jaksamisen äärirajoilla, kuvitelmassa ja unelmassa meillä oli kivaa – useimmiten. On meillä nytkin kivaa, mutta se vaatii työtä, enemmän kuin siinä kuvitelmassa, välillä ihan liikaa. Se vaatii terapioita ja lääkäreitä, aikatauluja ja lukujärjestyksen. Kolme lasta, terapioita viitenä päivänä viikossa, kunhan poikien kaikki terapiat alkaa, 11 tuntia viikossa... ajamista edes takaisin, odottelua, järjestelyä... meidän arjessa ei ole aikaa Koiralle - unelmien arjessa oli.

Mulla on aina ollut koira... mä olen 40 ja mun elämässä on ollut monta koiraa... kuusi. Lapsena kolme yhtä aikaa... osaanko olla ilman – en tiedä. Pakko opetella olemaan, lainata Koiraa silloin kun ikävästä tulee kivitalon kokoinen. Onneksi se tulee edelleen lomalle, ennen se meni uuteen kotiinsa lomalle, kohta se lomailee meillä. Koira.

edit. 9.7.2012 10am 
Mä olen se ihminen joka ennen eturivissä arvosteli niitä jotka lapsen tai lasten vuoksi luopui eläimestä. Saarnasin ja sanoin että sitoutuminen lemmikkiin on lemmikin eläimen kestoinen... en pyörrä sanojani, olen edelleen samaa mieltä. Nyt on kuitenkin parempi näin. Ei siksi että meidän elämä olis helpompaa, vaan siksi että Koiran elämästä tulis parempaa.

2 kommenttia:

  1. Mie ymmärrän sinua täysin, mie olen kuulunut juuri samaan joukkoon, joka saarnasi eläinten luopumisesta lasten tullessa elämään... Samanlaisia unelmia ja haavekuvia mullakin ollut ja niihin on aina kuulunut eläimiä. Sitten kun oma perhe kasvoi ja jaksaminen oli/on kinttaalla niin oon joutunut pikku hiljaa syömään sanojani. Toinen koiristamme sairasti nivelrikkoa ja olisin niin älyttömästi halunnut antaa sille rakkaalleen pikkuvauvallemme paremman (lue läsnäolevamman) viimeisen vuoden mutta 3 pientä lasta vetää veronsa :(. Nyt pieni koiravauvamme on ikiunessa ja tuun varmaan aina kärsiin huonoa omatuntoa siitä, etten iltaisin enää jaksanut venyä ja huomioida rakasta koiraani paremmin. Mutta onhan luopuminenkiin rakkautta, halauksia sulle!
    Muruset

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Muruset ja halauksia myös sinne!

      Poista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!