torstaina, heinäkuuta 19, 2012

Päivä 127 - hanskat tiskiin


Tänään se sit taas tuli, hetki jona isken ne hanskat hetkeksi tiskiin, pakenen pihamaalle viinilasin kanssa ja itken elämän epäoikeudenmukaisuutta. Itsesääliä sanoo joku. Tarpeellista, totean mä... 

Kaikki alkoi siitä kun neiti pahantuulinen asteli leiriltä autoon. M:n levottumuus tarttui pian poikiinkin ja niinpä meillä oli sangen mielenkiintoinen ravintolalounas ja vielä puolikiireessä. Lääkärissä mun veriarvot oli taas päin peetä, lääkäri itse oli hälyytetty sairaalaan. Kun pysähdyttiin O:n puheterapiaan alkoi autossa M:n raivo koska tämä on hänen terapiansa eikä kenenkään muun, eikä ainakaan kenenkään typerän vauvaveljen... Puheterapiassa mietin autoon jääneitä – A ja lapset – ja samalla vastailen terapeutin kysymyksiin... ”Nimeättekö kotona kehonosia?” – ”Kysy vaan kuinka paljon?” ”Nimeätkö lapselle käsitteitä ja esineitä?” – ”Joo”... salaa mietin että terapeutti varmaan miettii ettei poika osaa puhua kun oon niin kädetön ja kiireinen ettei poika saa mun kanssa koskaan kahdestaan aikaa et voitais ihan vaan harjoitella... Palatessani autoon huusi ja raivosi K, samalla kertaa puhelin soi ja hoidin puhelun auton ulkopuolella kuorohuudon kuuluessa auton sisäpuolelta. Ajetaan kotiin puiston kautta ja puistossa M:lla on tietty vessahätä ja taas kaikki autoon ja kotiin ja kotona M ei saa ovea auki eikä kiinni ja haluaa ja ei halua leikkiä yksin ja itkee ja raivoaa. K mättää O:ta turpaan ja O huutaa menetettyä kunniaa, lelua ja uutta mustelmaa. Tilanpuutteen vuoksi eristän K:n vaatehuoneeseen jossa tämä hakkaa ovea, itkee ja huutaa mua... Supermutsi sulkee lapsensa kaappiin hätäpäissään. Kaikilla on nälkä ja samalla kun yritän leipoa sukista balettitossuja M:lle silkkinauhojen avulla, laitan jollakin vasemmalla varpaalla ruokaa (jota kukaan ei kuitenkaan syö). Siinä vaiheessa kun lauma auvoisasti lappaa vettä kylpyammeesta lattiakaivottomalle lattialle ja L kertoo et se kaavake olis heti pitänyt saada täytettynä takaisin – no, se lääkäri ei ollut siellä vastaanotolla vaan sairaalassa – katkee kamelin selkä. Yläkerrassa haukun L:n ja alakerrassa A luikkii olkkarin nojatuoliin piiloon paiskovaa pirttihirmua, M seuraa mua kylvystä vettävaluvana ja ryhtyy tyynenrauhallisesti syömään leipätaikinaa... autistia kun ei muitten tunnemyrskyt juuri häiritse. M:n mielessä olen edelleen se mukava ja iloinen mamma. Raivoisasti pilkon taikinaan rosmariinia, itken ja nakkaan leivän uuniin, juoksen pihalle nyyhkyttämään elämän kurjuutta ja häpeämään omaa käytöstäni... 


Kuka ***tana keksi että just mä kestän tän kaiken koirankakan? Miksi just mun elämää rikastuttaa kolme erityistä lasta ja keuhkoveritulppa? Miksi, kysyn vaan... mun elämä on välillä niin perseestä?


Oli mulla tänään ilonaiheitakin. T:lle istutettu hortensia kukkii pian sinisenä. Sain sen lahjaksi poikien kummitädiltä T:n kuoleman jälkeen - sinisen hortensian ja se on siis edelleen maahan istutuksen jälkeen sininen ilman lannoitteita.











4 kommenttia:

  1. Pitkästä aikaa kävin lukemassa blogiasi. Voi sinua. Kyllä sun harteille on taas lastattu tavaraa kannettavaksi. Koeta jaksaa <3
    En oikein osaa kirjoittaa mitään mikä ei olisi latteaa tai pölkkypäämäistä, mutta tiedät että olet ajatuksissani. Haleja paljon sinne kauas.

    VastaaPoista
  2. <3 Kram!
    / Älskling

    VastaaPoista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!