Päivä 118 - kärsivällisyyttä

Kärsivällisyys on hyve – vai onko? No, ainakin sitä koetellaan... veriarvot on päin peetä ja taas pistetään, lääkäri uhkaili jo uudella toimenpiteellä missä keuhkovaltimoon asetetaan sihti nappaamaan tulevat tulpat... ajatuksissa en halua vielä mennä niin pitkälle mutta jos hoitotasapainoa ei kohta löydetä ja uusia tulppia tulee edelleen niin sittenhän se on edessä. 4-6 viikkoa menee kuulemma minimissään siihen että alan taas tuntea olevani toimintakykyinen – millä helvetillä me tää haldataan! A on täällä kaks viikkoa, L:n tarttis vissiin jossakin vaiheessa palata toimistolle ja...

Mä kiukuttelen... onko kaiken pakko osua just meille? No eihän kaikki toki meille osu ja tilanne vois oikeesti olla huomattavan paljon huonompi, mutta kuitenkin... olis mulle vähemmänkin riittänyt. Saadaanko me koskaan, ikinä, milloinkaan elää sitä ihan tavallista arkea josta mä olen jo useamman vuoden haaveillut? Vai onko tosiaan niin, että tasainen kaaos on meille sitä tavallista? Välillä musta tuntuu että oon sellainen vieteriukko joka aina ponnahtaa takaisin pystyyn ja maailman kaikkeus tai Jumala tai jokin kokeilee missä on raja – kuinka kauan se jaksaa ponnahtaa uudestaan pystyyn? Onko kohtaa, jossa vieteri napsahtaa poikki ja ukko jää makaamaan? ... "Heiiiiiii, vieläkään se ei ole luovuttanut, vieläkään se ei ole masentunut, edelleen se hymyilee, mitäs keksittäis seuraavaks????"

4-6 viikkoa. Sinne meni meidän uimarantapäivät. Sinne hävis puistoretket ja piknikit. Me ollaan kotona. Jos oikein lykästää mennään jonnekkin kyläilemään... sellaiseen paikkaan jossa mä voin maata ja relata jossakin nurkassa... Vielä on kesää jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä, vielä voit löytää ystävän... ehditäänhän me vielä elokuun loppupuolellakin uimarannalle ja mikäs siinä, innokkaimmat on jo luovuttaneet ja siirtyneet koulutarvikkeiden ostoon. Rannoilla on – ehkä – väljää ja M:aa ahdistaa vähän vähemmän olla siellä – looking on the bright side.