Eilen tuli
nautittua skumppaa lasi jos toinenkin ja vappujuhlissa oli mukavaa. L valvoi
kotosalla lasten unta kun minä seurustelin. Kotiin tulin kyllä jo ennen
kymmentä eli sellaiset kolmen pienen lapsen äidin bileet. Aamiaiseksi pekonia
ja munakokkelia ja köyhiä ritareita – nam! Nyt lapset nauttii Mikki Hiiren
Kerhotalosta – tai mikä sen nimi nyt onkaan suomeksi - ja mä nautin
sunnuntaista juoden kahvia ja hengaillen wordin äärellä.
Perjantaista
alkaen ollaan pidetty M:n syömisistä päiväkirjaa ja sen aloittamisen jälkeen M
on juonut toistuvasti mehua, syönyt kanaa, köyhiäritareita pannupihviä, avocadoa,
tomaattia, appelsiinia... ensimmäistä kertaa ikinä. Jos uskoisin, että tämä
muutos on pysyvä hyppisin riemusta kattoon kun mun lapseni on vihdoinkin
oppinut syömään. Jotenkin en vaan jaksa uskoa tähän ja mietin että kauanko tätä
kestää ja koska palataan takaisin paahtoleipää ja voita ja kuivia muroja
dieettiin. Päiväkirjaa piti pitää kolme päivää ja jos näiden kolmen päivän
tuloksen lähetän eteenpäin näyttää siltä että meillä ei mitään syömisongelmaa
olekaan vaan ainoastaan hullu äiti.
Meillä on tänään
lastenhoitaja ja vielä ihan keskellä päivää. Päästään kahdestaan ensin
ampumaradalle rentoutumaan ja sieltä lounaalle viinitiloille ja vähän
kaupungille. Ihanaa, upeeta, mahtavaa! Tästä kun vielä ihan aikuisten oikeesti
sais sellaisen joka kuukausittaisen tavan... voi kun saiskin.
L on viimeaikoina
saanut – lue joutunut – viettämään tavallista enemmän aikaa lastensa kanssa ja
väittäisin että se ihan aito ymmärrys mun arkea kohtaan on lisääntynyt vaikka L
saakin edelleen sen helpotetun version. Launataipäivän ilman terapioita, kouluja ja säätämistä, valmiit
ruuat jne. Ja mä haaveilen, haaveilen että uskaltaisin ottaa itselleni syksyllä oman
luokan suomikoulussa ja että jaksaisin kesällä tehdä sen tutkinnon ja että
pääsisin syksyllä osa-aikatöihin... saisin aikaa tän eläintarhan ulkopuolella,
hyvällä omatunnolla. Se tietysti tarkoittaisi ilta- ja viikonlopputöitä, mutta
jotenkin ajatus on vaan aika kiehtova. Kylläpä se oliskin kivaa... eikö oliskin?
Multa kysyttiin eilen miten mä jakselen meidän uudistuneen elämän pyörteissä. Se oli odottamatonta ja vähän hämmentävääkin, kysymys kun oli ihan rehellinen ja aito - eikä se hyvää päivää kirvesvartta tyyppinen kysymys johon hymyillen vastataan että hyvin tottakai. Niinpä vastauksenikin oli ihan rehellinen ja aito - välillä paremmin, välillä huonommin.
Hauskaa ja turvallista vappua lukijat!
Moikka Ihanuus! Kaikki käyn lukemassa, mutta olen pahoillani, että kommentointi usein jää. Olet paljon mielessä. Mä niin ihailen sun vahvuutta elää ja tuntea heikkoutta. Siis uskaltaa kohdata kivut ja pelot... ja nähdä kuitenkin niiden yli. Vähän sama ajatus, kun Sanna joskus aiemmin kommentoi, että elämää ei onnistu elämään kuin päivä kerrallaan (epätarkka lainaus, mutta se ajatus puhutteli mua tosi paljon!).
VastaaPoistaMä olen onnellinen teidän puolesta, että saatte entistä enemmän jakaa yhdessä L:n kanssa sitä arkiarkea. Mulle se on niin kaikki kaikessa, ettei meidän perheen jutut ole yksin mun varassa. Jospa sulle mahdollistuisi noita omia juttuja, koska ne kyllä tekee vastapainona kaikelle niin hyvää.
Te olette ihanasti päässeet eteenpäin M:n kanssa. Varmaan sekin helpottaa paljon, kun aiemmin ihan vieraat jutut tulee tutuiksi. Niinhän se on kaiken kanssa elämässä. Uusia asioita tulee ihan puskista, kaikkea ei voi valita, jotkut elämänkäänteet suorastaan järkyttää ja silti on vain mentävä niillä faktoilla eteenpäin, mitkä on. Ja kuitenkin saa onneksi ajatella, että kaikki on Korkeemmas kädes. Kaiken tarkoituksen oivaltaa viimeistään sitten joskus. Ja elämässä on miljoona asiaa, joista saa olla ihan mielettömän kiitollinen.
Puss&kram,
Mia
Pusuja ja hauskaa vappua ;) jonna
VastaaPoista