Käynti psykologilla
meni niin että M tapas psykologin ja mä luin odotushuoneessa kirjaa. M oli ollut
odotetun yhteistyöhaluinen ja kykyinen, sen jälkeen kun suostui lähtemään sen mukaan ilman mua, ja olis varmaan kuulemma heittänyt vaikka
voltin takaperin jos olis pyydetty. Verbaalinen, iloinen, yhteistyökykyinen...
sellainen on M tuntemattomassa aikuisseurassa halutessaan miellyttää. Mun pitäis tietenkin olla iloinen ja tyytyväinen, mutta mua vaan ärsyttää... ärsyttää kun tiedän ettei se nyt oikeastaan ole se totuus. Me
vanhemmat nähdään sitten se toinen puoli. Siinä vaiheessa kun kiivettiin autoon
alkoi riitely ja vaatimukset, puolivälissä kotimatkaa oltiin jo itkun puolella - M ei halua, M:n mielestä ajetaan väärää reittiä, väärällä nopeudella, väärällä autolla... M:n mielestä mikään ei ole hyvin, vaan KAIKKI on väärin ja huonosti.
M oli lopen uupunut tunnin pingotuksesta. Nukkumaan meno meni överiksi
melatoniinista ja matosta huolimatta - lopulta se kuitenkin onneksi nukahti tänäänkin.
En taas jaksais, häpeän itseäni ja omia tunteitani. Häpeän niitä hetkiä kun en jaksa omaa lastani, häpeän sitä etten halua olla rakentava ja joustava, häpeän etten aina pidä lapsestani vaan mieluusti antaisin sen jollekin muulle - edes vähäksi aikaa. Häpeän sitä että huokaisen helpotuksesta kun M haluaa istua L:n autossa L:n kanssa eikä mun autossa mun kanssa. Häpeän sitä että yritän lammasmaisesti luovia lapseni edesottamusten keskellä, häpen sitä että alennun lapseni tasolle ja riitelen, häpeän... Haluaisin osata olla parempi vanhempi, parempi äiti, parempi ihminen. Haluaisin pystyä olemaan positiivinen, mutta mun mielestä se tunnin teatteri ei ole todellista edistystä vaan teatteria vaan - en näe siinä oikeastaan mitään positiivista. Mä koen
kyvyttömyyttä tässäKIN tilanteessa. M estää auttamasta itseään,
tietämättä edes itse tekevänsä niin, tai ehkä se on hyvä asia että M kykenee
toimimaan vieraampien aikuisten kanssa, ehkä siitä on hyvä ponnistaa... mutta
millä me pystytään tekemään töitä sen eteen että M pärjäisi myös kotona ja
ikäistensä kanssa?
L haluaa ottaa M:n pois sieltä tavallisesta koulusta. Eihän siitä varsinaisesti ole tällä hetkellä hyötyä ja on se munkin mielestä
liikaa, ehkä mä huomenna laitan viestiä rehtorille.
Kuule, mä en jaksa mun muksuja suurta osaa ajasta ja ne on ns normaaleja. Ei kukaan voi jaksaa ja rakastaa koko ajan. Saa suuttua ja olla pitämättä. Teille on tullut suuri muutos ja ennen kuin tilanne arkipäiväistyy niin on vaikeaa kun ei tiedä miten pitäisi olla ja käyttäytyä. Sä pärjäät aivan uskomattoman hienosti! Häpeä pois! Suklaata tilalle!
VastaaPoistaKyllä se M:n "todellinen luonne ja käytös" tulee vielä terpioissakin esiin. Ole vain onnellinen, että lapsi on niin toimintakykyinen uusissa tilanteissa, auttaa paljon tulevaisuudessa. Onnea hyvin nukuituista öistä :) Koita nauttia kaikista pienistäkin edistyksistä, vaikka ne oiskin ollu sattumaa, ni osoittaa, että M. kykenee nukkumaan omassa sängyssä koko yön, joten tavoite ei ole utopistinen vaan täysin oikea, eli kannattaa jatkaa rutiinien luomista samalla kaavalla.
VastaaPoistaKoita olla armollinen itsellesi, teet todella paljon lastesi eteen, ja kukaan ei epäile rakkauttasi, vaikka et aina jaksakaan lapsesi käytöstä, ei meistä kukaan. Ja pojat ottavat kyllä oman osansa, sitten kun M:n tilanne vähän rauhoittuu, musita, että nyt on vasta 40 päivää diagnoosista...
Jotenkin mun mieleen tuli sun exel-taulukko aikatauluista, kun olit tulossa viime keväänä Suomeen :), joten sä jos kukaan äiti selviät strukturoidusta arjesta varmasti parhaiten! Halauksia ja voimia!
Hei hani! Mä oon täysin samaa mieltä kuin edellisetkin. Eihän kukaan (kai?) jaksa lapsiaan koko ajan ja mäkin raivoan ja huudan ja mietin muuttamista kauas pois säännöllisin väliajoin. Se on ihan normaalia, oli lapset erityisen tavallisia tai tavattoman erityisiä. Eli ihan nyt vaan muistat antaa sen armon ITSELLESI! ja hengittää syvään. "Päivä vaan ja hetki kerrallansa"
VastaaPoistaJa samaa mieltä oon muiden kanssa. Sun järjestelmällisyys on jotain kertakaikkisen käsittämätöntä ja mä kunnioitan muiden lailla sun panostusta teidän arkeen. Tähän tulis nyt ne aaltoja tekevät hymiöt. Hani, sä oot ihana.
Vielä sanon sen, kaikki (mun tuntemat) lapset tsemppaa kylässä/vieraiden kanssa ja sit purkautuu kotona. Munkin muruset saa aina megahymiöt tarhasta ja sit himassa kaikki vaan huutaa ja raivoaa. Ja jos ovat yökylässä/hoidossa jne. niin kaikki sujuu "niin hienosti" ja kotiin palaa hirviöitä. Eli mä olisin ylpeä Mian kyvystä tsempata ja uskon, että te pystytte kertomaan arjesta lekureille tms. jos hän ei paljasta koko totuutta testitilanteissa jne. Sulla on ihanat lapset ja sä oot paras äiti maailmassa juuri heille!