Päivä 43 - surua ja vertaistukea

Mä sitten lopulta uskaltauduin sinne vertaistukitapaamiseen. Miksiköhän se on aina niin vaikeeta lähteä uuteen kun kuitenkin tietää että ihmisiähän sielläkin vaan on ja vielä sellaisia joilla on samantyyppinen perhetilanne kotona. Se oli jotenkin tosi mukava pieni ryhmä – kolme perhettä, tai siis kaksi pariskuntaa, yksi äiti, vetäjä ja minä... kaikilla vähintään yksi ASD lapsi ja oli niin helppoa ja ihanaa vertailla kokemuksia ja heittää sitä mustaa huumoria aiheesta ja uskaltaa sanoa ääneen ettei aina jaksa ja että välillä olis valmis heittämään lapsensa junan alle ja hyppäämään itse perässä. Yhdellä perheellä oli melkein identtinen tilanne meidän kanssa, mutta vuosia myöhemmin... esikoinen 11v. Ja kaksoset 9v., esikoisella ASD. Pelonsekaisesti kuuntelin kuinka ne joutuu joka kolmas aamu kantaaan tytön kouluun kun se ei halua mennä – mä NIIn näen siinä tarinassa meidän tulevaisuuden. Ryhmän vetäjällä (psykologi) itsellään kaksi erityislasta, ASD ja ADHD... kotiin ajellessa mietin että saakohan K vielä jonakin päivänä sen ADHD diagnoosin... aika näyttää. Yhden äidin tunsinkin, hänen poikansa oli M:n muskarissa se lapsi joka vaan juoksi pitkin huonetta ja naurettiin että Ben juoksi kuin pyörremyrsky ja M joko ei tehnyt mitään tai piiloutui pianon taakse – muut osallistui muskariin. Mukava ilta, aion mennä toistekin – enää en ole ihan niin yksin.

Eilen ompelin sen painepeiton – Veera, mä käytin täällä annettua toimintaterapian ohjetta ja se oli 10% lapsen painosta plus 500g. Käytiin aamulla ennen puheterapiaa valitsemassa M:n kanssa kangas ja iltapäivällä kotiin tultua sitten ommeltiin. M oli tyytyväinen ja nukkui yhdellä heräämisellä kaksitoista tuntia, huolimatta siitä että oli illalla todennut peiton sihisevän! Tällaista ei ole tapahtunut kai vielä koskaan.

Kaiteella Time Timer mittaa aikaa ja kertoo koska on aika lopettaa leikki ja pukea päälle

Mun mieliala vastaa sopii hyvin yhteen ulkona ropisevan sateen kanssa, tosin mun mielen sade ei ole keväistä ropinaa vaan ennemminkin syksyinen. Tänään on M:n viimeinen päivä tavallisessa koulussa ja osa musta haluaa huutaa STOP ja peruuttaa koko päätöksen. Tähän kun kulminoituu paljon enemmän kuin kaksi tyhjentyvää aamupäivää ja väljyyttä M:n aikatauluihin. Tänään mun lapsesta tulee lopullisesti erityinen... on vain erityisluokka ja terapiat. Mä en halua päästää irti siitä tavallisuudesta. M haluaa että oon mukana juhlimassa vikaa koulupäivää... keksejä ja lahjukset opettajille... miten mä selviän siitä itkemättä? Lauantaina palaan M:n entiseen luokkahuoneeseen itse Suomikoulun opettajan roolissa, miten mä selviän siitä itkemättä? Miksi tän täytyy olla näin surullista?