Päivä 36 - voihan bussi ja palokunta!

Istun kahvilassa – mulla on ihan oikeeta omaa aikaa, yksi kokonainen tunti! Edelliset kolme menivät hammaslääkärissä ja pikaisesti kaupassa. Kuka olisi uskonut että mä – äärimmäisen hammaslääkäripelkoinen ihminen – voisin kokea sen hammaspuhdistuksen niin rentouttavaksi!!!! Sehän oli vähän kuin päivätorkut. Hammashoitaja uudessa hammaslääkärissä kyseli ensin aikansa ja sen jälkeen päätti puuduttaa esipuudutusaineella ne herkät hampaat ja puhdisti sitten puudutettuna – huikean ihanaa! Reikiä nolla, vakkari keskustelu niistä kahdesta juurihoidetusta hampaasta joihin tarttis laittaa kruunu... tarttis joo, mutta jokainen kruunu maksaa rahaa ja aikaa ja kumpaakaan ei ole. Puhutaan siitä sitten lokakuussa taas.

Nyt istun siis kuitenkin kahvilassa. Toisaalta meidän mullistuneen elämän pökerryttämänä ja toisaalta hiljaisen kiitollisena siitä, että meillä on mahdollisuus näihin mullistuksiin. Meillä on asiat hyvin, meillä on L:n työnantaja ja sen vakuutus. Vakuutus joka kiltisti maksaa eikä kysele... puheterapiaa kahdesti viikossa $120/kerta, meidän osuus 10%. Psykologi $465/kerta, meidän osuus 10%. Sosiaalisten taitojen ryhmä, toimintaterapie jne. $120/kerta, meidän osuus 10%. M:n huominen nelivuotislääkäri $280, korvataan kokonaan. Lasten hammaslääkärit ja mun hammaspuhdistus ja tarkastus, korvataan kokonaan. Monet maksaa kaiken tämän itse. Täällä missä me asutaan on kaksi työnantajaa jotka korvaavat lapsen ABA terapian, L:n työnantaja on toinen niistä. Meidän ei tarvitse miettiä pitääkö myydä talo, jotta saadaan lapsi kuntoutukseen, me olemme etuoikeutettuja. Elämä on kiireistä ja kaoottista ja mua väsyttää, mutta meidän on mahdollista tehdä kaikki tämä. Mulla on mahdollisuus olla kotona ja pyörittää tätä rulettia, kaikilla ei ole. Mä olisin halunnut mennä kouluun ja töihin, mutta valitsen tällä hetkellä lapseni ja perheeni  edun, mun on mahdollista tehdä niin. Toisinkin voisi olla.

Melatoniini ei tainnut ratkaista M:n uniongelmaa, öistä on tullut entistä levottomampia myös annoksen nostamisen jälkeen. M näkee painajaisia, heräilee, itkee, huutaa, nyyhkyttää ja päätyy meidän sänkyyn nukkumaan mun syliin. Enää ei riitä edes se, että saa olla vieressä, pitää olla sylissä ja jos mun ote herpaantuu otta pieni käsi minusta kiinni ja sanoo unisesti ”mamma”. Ajattelin kokeilla räsymattoa painopeitoksi, en vaan oikein tiedä miten esittelisin asian L:lle joka on jättänyt asioihin perehtymisen mun huoleksi. Mua hymyilyttää jo pelkkä ajatus siitä että kerron miehelleni kuinka aion kääräistä tyttömme räsymattoon illalla jotta tämä nukkuisi paremmin...  maanantaina on taas aika superpsykologille.

Aamulla sain sähköpostia M:n opettajalta Ms Tiffanyltä. Hän on ”tilannut” M:lle arvion sitä HFA luokkaa ”snaps”:iä varten. Nyt minä jännitän peukut pystyssä että M pääsee ryhmään. Ryhmään pääseminen tarkoittaisi toisaalta sitä että se toinen ”tavallinen” koulu pitäisi lopettaa, toisaalta eipä siitä juuri ole mitään hyötyäkään ollut, korkeintaan iloa ja tärkeäähän sekin on. Sain myös sähköpostia sen toisen tytön äidiltä... leikkideitti on sovittu toukokuun 9. Päiväksi.  Se tuntuu hyvältä.

Kotiin tullessa minua odotti sähköposti - tai siis todellisuudessa luin sen viestin puhelimesta ajaessani takaisin kotiin ja sydän jätti ainakin yhden lyönnin väliin – että koulubussi ei ollutkaan hakenut M:aa aamupäiväkoulusta iltapäiväkouluun ja lopulta opettaja oli taluttanut tytön kadunyli (onneksi koulut ovat saman tien vastakkaisilla puolilla) iltapäiväkouluun. Jokatapauksessa raju pudotus kaoottiseen arkeen, pojat ”päiväunille” ja minä puhelimen varteen soittelemaan opettajille ja kouluihin ja koulukuljetustoimistoon ja... Sydän lyö edelleen säikähdyksestä epätasaisesti ja taidan keittää ne ylimääräiset kahvit NYT!

O:n ja K:n "vakimesta", mun auton takapenkki.

Edit:


Iltapäivällä ennen M:n kotiintuloa saan uuden sähköpostin Ms Tiffanyltä. Koulussa on ollut paloharjoitus - sanotaanko se näin? - ja  M joka pelkää hälytyksia, mikroaaltouuneja, uueja, herätyskelloja ja ETENKIN tulipaloja oli tietysti joutunut paniikin valtaan välittömästi ja itkenyt loppupäivän.


Tytön loikatessa ulos koulubussista varttia myöhemmin olivat kaksi ensimmäistä lausetta: "Koulubussi ei tullut Ms Phelanin kouluun" ja "Ms Cathyn koulussa oli melkein tulipalo ja minua pelotti" Vähän rankempi päivä pienellä ihmisellä... "Life happens".