Nyt se tuli –
raportti. Avaan sen hiljaa kädet täristen vaikkei siinä sinänsä siis yllätyksiä
tule olemaan. Luen ensimmäisen sivun, toisen, kolmannen, neljännen...
laaja-alainen kehityshäiriö, ahdistuneisuushäiriö. Tuntuu karulta lukea oman
lapsensa diagnoosia, vain vähän lohduttaa se lause raportissa joka kertoo että
M:llä on rakastava perhe joka on sitoutunut lapsen tukemiseen ja kuntoutukseen.
Suositellaan vähintään 25 tuntia viikossa kuntoutukseen suuntaavaa toimintaa.
Tällä hetkellä M:aa kuntoutetaan 12 tuntia viikossa... listaan tullaan nyt lisäämään sosiaalisten taitojen ryhmä,
toimintaterapia ja sensorisen integraation terapia ja toivottavasti HFA luokka.
Noilla kuntoutuksen määrä nousisi noin 20 tuntiin viikossa, pitäisikö siihen
vielä lisätä se ABA? Jos sitä olis kolmena päivänä pari tuntia kerrallaan niin
siinä olis 26 tuntia ja sit kotitöinä vielä lisää... haluaisin kuitenkin ettei
meidän koti olisi kuntoutuskeskus vaan M:n koti ja että varsinainen työskentely
tehtäisiin muualla ja kotona keskityttäisiin tukemaan kuntoutusta... Onko tää
ihan absurdi unelma? Absurdin unelman toteutus alkaa kopiokoneelta... yksi
kopio kouluun, toinen toiseen kouluun, kolmas koulupsykologille erikseen, neljäs kuntoutuskeskukseen... Tänään taidan
täyttää ne ABA paperit, jos ei muuta niin kesällä me tarvitaan sitä.
Hammaslääkäriin.
Tuntuu omalla kierolla tavallaan hyvältä saada sanoa siellä aulassa että M on
autistinen ja ettei sen takia halua mennä lääkäriin yksin, kun meitä on siihen
hellästi painostettu viimeiset kaksi tai kolme käyntiä. M:hän ei mene yksin
lääkäriin ja sit mä olen saanut tuntea sellaisen samalla tavalla hellän
ymmärtäväisen katseen jonka tarkoitus on kertoa että olen ylihuolehtivainen
äiti joka roikkuu lapsessaan kiinni eikä ohjaa tätä itsenäiseen toimintaan.
Käydään läpi
päivän ohjelmaa... autolla puheterapiaan, puheterapia, autolla hammaslääkäriin,
autolla playdatelle, autolla kotiin, aitamies tulee käymään... pysähdymme
aitamieheen – ”Mamma, eihän se tule sisään?” ”Ei tule, lupaan”
Matkalla
puheterapiaan pysähdytään koululla ja toimitetaan SE raportti. Sama kuvio
puheterapiassa ja samalla ojennan hänelle ne ABA paperit. Puheterapeutti antaa vastalahjaksi kaavakkeen kesän
sosiaalisten taitojen ryhmiä varten. Täytän sen odottaessa ja loppuajan luen
pojille kirjoja autossa. Iltapäivällä tulee puhelu Mosaicista – paikka jossa
käydään kaikissa näissä kuntoutuksissa... saadaan aika ABA arvioon
ensiviikolle. Olen yllättynyt että se tuli näin nopeasti. Varaan lastenhoitajan
tiistaiksi, meidän sata vuosittaista tuntia L:n työnantajan tukemaa lastenhoitoa
hupenee pelottavaa tahtia, mutta onneksi näiden arviointikäyntejenkin pitäisi
kohta loppua. Jo pelkkien terapioiden kanssa musta tuntuu että poikien kohtalo
on kasvaa mun auton takapenkillä M:aa odotellen... Mii-maa, mii-maa, mii-maa.
Illalla L lukee
M:lle kirjaa ”How are you peeling?” – hauska kirja vihanneksin ja hedelmin
kuvitetuista tunteista… molemmat ryntäävät yhdessä minun luo ja kysyvät mitä
kuvat tarkoittavat… sen siitä saa kun autisti lukee toiselle autistille kirjaa tunteista
ja niihin liittyvitä ilmeistä ja kehonkielestä. Ei L:llä ole diagnoosia, ei
siis tarvettakaan mutta autistisia piirteitä kyllä ja L ymmärtääkin monesti mua
paremmin M:n systeemeitä.
Ääh- kuka niitä tunteita ja tulkitsemisia edes tarvii... Ja ainahan m voi soittaa sulle ja kysyä ;) pojat pärjää, ne vielä lämmöllä muistaa aikoja autossa kun niillä oli sut kokonaan saatavilla!
VastaaPoista