Päivä 27

M:n lakanat on likaiset. Niissä on autoja joiden renkaista on jäänyt jälkiä kankaaseen. M ei halua niitä, M haluaa puhtaat. Käännän peiton toisinpäin, niin että raidallinen puoli on M:aa vasten, se kelpaa. Jalkaan M haluaa hiljaiset sukat. L kysyy multa mitkä on oikeat, sanon etten tiedä, hiljaisia sukkia minulta ei vielä ole pyydetty. Mä näen kaikesta että M:lla on rankkaa, saan opettajalta sähköpostia ja M:lla menee koulussa hyvin – ehkä se tästä. Luen kirjaa ja ajattelen tulevaa, möykky mahassa ei mene pois ja kyyneleet kirveltää silmissä... voi kun mä jo tottuisin tähän ja uskoisin ihan oikeasti että kaikki päättyy vielä hyvin. Miksi en usko? Miksi huolehdin niin hirvittävästi?

Oltiin aamulla poikien kanssa puistossa, keinuttiin, kiipeiltiin, tutkittiin paikkoja. Tultiin kotiin, leivottiin ja leikittiin muovailuvahan kanssa. Ensimmäistä kertaa mulla on pojille aikaa, aikaa tehdä tai olla tekemättä, katsoa kukkasia ja istua puiston penkillä, se tuntuu hyvältä.

Juon kahvia keittiössä. Pojat on ”päiväunilla” ja L tekee yläkerrassa töitä. Se on flunssassa eikä siksi mene töihin. Mä voisin tehdä mitä vaan, mutta en osaa, olen viimeksi saanut päivisin tehdä mitä vaan ennen M:n syntymää. Se tuntuu oudolta... ajatus siitä että korkkaisin sen tuoreen Kodin Kuvalehden tuntuu laiskottelulta, petokselta. Tuntuu kummalta ettei mua tarvita ihan koko ajan. En osaa vaan olla ja päästän K:n alakertaan. O nukkuu.