Päivä 30 - kuukausi diagnoosista

Mä olen kateellinen. Mä olen kateellinen kaikille niille joiden lapset on ihanan tavallisia, kateellinen siitä että N syö ruokansa ja C leikkii muiden lasten kanssa, A:lle ei ole ongelma mennä vanhempien mielenvirtauksen mukana ja tehdä mitä sattuu. Tää on täysin järjetöntä ja ymmärrän sen. Onhan mulla itsellänikin kaksi ihan tavallista lasta ja vain se yksi erityinen, eikä kenenkään muun elämä muutenkaan ole multa pois. Kateellisin olen ehkä siitä näennäisestä elämän helppoudesta ja silti tiedän että kaikilla meillä on omat ristimme. Jollekin se on se että lapsi juo maitonsa vain haaleana, toiselle avioero tai vaikea parisuhde, kolmannella on syöpä ja silti mä kadehdin niitä Facebookiin ladattuja kiiltokuvia elämästä... kyllähän meidänKIN elämä kiiltokuvalta näyttää valokuvissa ja onhan se välillä sitä kiiltokuvien ihanaakin.

Laitan opettajalle taas sähköpostia – tai siis oikeastaan vastaan opettajan viestiin. Opettaja kertoo että M on on koulussa iloinen ja reipas, haluaa osallistua ja hymyilee jatkuvasti... myöntää toki ettei vielä lainkaan tunne tyttöä. Vastaan viestiin ja kerron että M usein hymyilee jatkuvasti ollessaan epävarma ja että samasta syystä M usein pyrkii miellyttämään vieraita aikuisia koska pelkää tekevänsä virheitä ja saavansa moitteita. M:n itsekritiikki kun on pohjatonta ja itseohjautuvuus täysin olematonta.

Viikonloppu edessä ja M:n synttärit. Mitään en ole vielä asian eteen tehnyt. Kakun ehtii tilaamaan lauantaina ja lounasleivät värkkään sitten sunnuntaina ennen bileitä. Yleensä juhlia suunnitellaan pitkään, tänä vuonna ne tulivat kuin varkain ja enemmän kuin tulevan sunnuntain juhlia pohdin jo seuraavaa viikkoa... Keskiviikkona on lasten hammaslääkäri – pitäiskö hammaslääkärille soittaa etukäteen ja kertoa että M:stä on sitten viime näkemän tullut autisti ja ettei M edelleenkään halua avata suutaan lääkärille ilman minua. Entä se perjantain nelivuotistarkastus – onko meidän lastenlääkäri saanut jo M:n diagnoosin sairaalasta vai olenko minä se joka kertoo uutiset...  Onko M alipainoinen, miten lääkäri reagoi Melatoniiniin? Tiistaina kun on oikea syntymäpäivä ollaan luvattu mennä ravintolaan, missä vaiheessa kerron henkilökunnalle ettei päivänsankari todellakaan arvosta henkilökunnan yhteislaulua (amerikkalainen tapa monissa ketjuravintoloissa), mutta ottaa mielellään varmasti sen ilmaisen jäätelön.

Ajatukset on jatkuvasti M:ssä ja huomaan unohtelevani arjen tavallisia asioita. Olin unohtanut maksaa M:n koulun ja vei n shekin vasta eilen kun yleensä muistan sen heti kuukauden ensimmäisenä koulupäivänä. Aamulla huomaan ettei talossa ole enää vaippoja ja että paahtoleipäkin on loppu. Hirvittää että unohdan vielä jotain oikeasti oleellista pohtiessani terapioita, lääkäreitä, arjen kommervenkkejä ja apuvälineitä.

Olohuoneessa viheltelee juna, se toistaa tv:n perässä repliikkejä hiljaisella äänellä ja välillä viheltää kovaa. L lähtee töihin ja sanoo lapsille ovelta heiheit. K vastaa ja vilkuttaa, O vilkuttaa K:n jälkeen ja sanoo bye, M ei kiinnitä mitään huomiota. Ulkona paistaa aurinko.