Päivä 3

Mä uin jossakin sumussa... tuntuu siltä että maailma jatkaa menoaan ja me jäätiin tähän...samalta tuntui silloin kun T kuoli, nyt kukaan ei kuitenkaan ole kuollut. Autossa on hyvä itkeä, kukaan ei näe, kukaan ei kuule. Mä en edelleenkään ymmärrä miksi tää oli mulle näin iso asia. Ei tässä ole mitään uutta, me tiedettiin tää, tänhän piti olla helpotus... Mietin illalla ennen nukkumaan menoa että ollaan saatu triplapotti... yksi kuollut lapsi, yhdet kaksoset ja ainakin yksi erityislapsi, ehkä mä en koskaan sairastu syöpään. L teki nettitestin, se sai 25 pistettä kun keskiarvo on 16. Yli kolmekymmentä tarkoittaa että pitäisi olla diagnoosi. Mä sain 21 pistettä... helppo päätellä mistä meidän autistit syntyy... enemmän tai vähemmän autistisia ollaan koko sakki. 

Luen sairaalasta saatua ”100 ensimmäistä päivää autismin kanssa” –pakettia siellä on tietoa vertaistukiryhmistä perheille joita ”autismi koskettaa merkittävästi”... en voi olla miettimättä että koskettaako autismi meitä merkittävästi... M kuitenkin on toimintakykyinen ja ne, jotka eivät M:n diagnoosista ja tutkimuksista tiedä, eivät huomaa M:ssa mitään erilaista. Laitan kuitenkin ryhmän vetäjälle sähköpostia, mä luulen että haluan mukaan. 

Ollaan luistelutapahtumassa, meillä on kivaa. Tyhmä minä ehdotan että mennään tervehtimään samanikäisiä tyttöjä... M ei halua, mutta suostuu kun lupaan hoitaa puhumisen. M ei puhu, minä puhun, tytöt kääntävät selkänsä... sattuu syvälle sydämeen ja mua itkettää taas, nielen kyyneleet, M ei näytä huomaavan koko tapahtumaketjua. Kun luistelu loppuu ja alkaa kahvittelu pienessä huoneessa M haluaa pois... muistutan että huomenna mennään synttäreille ja sielläKIN on paljon lapsia. M varmistaa ettei hänen syntymäpäivilleen kuitenkaan tule paljoa ihmisiä – lupaan ettei tule.