Päivä 6

Mua jännittää. M:n puheterapia peruttiin aamulla ja mennäänkin poikien kummivanhemmille leikkimään M:n koulun jälkeen. M ei tiedä vielä koska puheterapiasta soitettiin vasta kun olin jättänyt M:n kouluun. Mua jännittää miten se sujuu. M ei osaa käsitellä yllättäviä muutoksia aikatauluissa ja suunnitelmissa - stressaantuu ja se näkyy pelkotiloina ja agressiivisena käyttäytymisenä. Aamulla matkalla kouluun puhuttiin huomisesta tapaamisesta M:n uuden opettajan kanssa – erityisopettajan, erityisryhmässä. M kysyy miksi. Minä selitän että tämä opettaja osaa opettaa leikkimään ja juttelemaan toisten lasten kanssa. M vastaa ”Mutta kun minä haluan olla vaan yksin.” - Niinpä.

Ollaan leikkimässä. Tänään suunnitelmien vaihto sujui hyvin. M tykkää mennä N:lle kylään. N on M:n ystävä ja M:llä kun ei montaa ystävää ole. Kun N ei enää halua ajaa junilla siirtyy M alakertaan yksin, leikkimään alakerran junilla. N tekee jotakin muuta yläkerrassa. Näin se aina menee.

Näen enemmän ja enemmän autistisia piirteitä O:ssa... mä oon varmaan tulossa hulluksi. Yritän vakuuttaa itselleni, että se ON ihan tavallinen lapsi, onhan? Onneksi lääkäriin on enää kymmenen päivää. Kymmenessä päivässä mä olen tosin omassa mielessäni varmaan ehtinyt saada ton pojan taantumaan vaikeasti autistiseksi.

Laitan edelleen sähköposteja ystäville ja tuttaville - niille joilla on oikeus tietää - ja osa vastauksista saa mut toivomaan etten olis. ”Lapset on niin erilaisia, niinhän me kaikki ollaan, ei kannata varmaan huolestu turhasta” - Turhasta? Mun lapsi on just saanut diagnoosiksi autisminkirjon ”Eihän noin pienestä lapsesta osaa vielä sanoa mitään, kaikki kun kehittyvät eri tahtiin” – hyvää tarkoittavia lauseita, jotka satuttavat niin että kyyneleet valuvat pitkin poskia, ihmisiltä jotka ovat nähneet M:n viimeksi vuosia sitten. Miksi mä en osaa ohittaa niitä olankohautuksella? Miksi mä en osaa ottaa niitä sellaisina kuin miksi ne on tarkoitettu, hyvää tarkoittavina, lohduttavaina? Miksi mua suututtaa se ettei ihmiset ymmärrä? Miksi mä koen sen vähättelynä? Kunpa osaisin olla aikuisempi, katsoa asioita objektiivisemmin.

Iltaisin otan unilääkkeen. Ei niin etten olis väsynyt – mua väsyttää aamusta iltaan - mutta kun sammutan valot alkaa ajatukset kiertämään kehää... mun on pakko nukkua, muuten en jaksa. Ei kukaan siis nukkumatta jaksa, mutta mua pelottaa mihin mittasuhteisiin mun ajatukset karkais jos en edes nukkuis. Ei kai se haittaa jos vähän aikaa nukkuu lääkkeillä. Mä olen suorittaja ja nyt suoritan autismia. Onneksi tiedän, että tän suorittaminen helpottuu aikanaan ja lopulta se sujuu siinä sivussa, en vaan jaksais odottaa.