Päivä 15

M ei halua mennä kouluun – masu on kipee – en tiedä onko oikeesti vai jännittääkö vaan edessä olevaa pitkää päivää. Olihan noilla pojilla se vatsatauti mutta kun mun silmissä M:n oireet vaikuttaa lähinnä henkisiltä. Olenko se karmea äiti joka pakottaa lapsensa kouluun sairaana? Toisaalta jos maha on niin kipeä ettei voi mennä kouluun, mutta kuitenkin niin vähän kipeä että voi syödä hammasnamia... kallistun jännittämisen puolelle ja pontevasti pakotan neidin kouluun.

M halusi eilen nukkua meidän sängyn sijasta K:n kanssa. Minä kiljun sisäisesti riemusta ja hurraan hiljaa, upeeta, mahtavaa!!! Ilo loppuu lyhyeen... M ja K ovat sängyissä – K ei noudata sääntöjä, K ei pysy sängyssä, M hermostuu – sääntöjä PITÄÄ noudattaa. M siirtyy meidän sänkyyn.

M:n aistiyliherkkyys saa mut välillä ajattelemaan, että ehkä sillä onkin lapsuusiän skitsofrenia. M kuulee ääniä. Toisaalta ne M:n kuulemat äänet ovat kyllä ihan todellisia, me muut ei vaan kiinnitetä niihin huomiota. On hetkiä jolloin mua suututtaa ne alituiset äänet... onneksi saatiin vihdoinkin aika sinne toimintaterapian arviointiin – toukokuulle.

M ei voi syödä leipää, olen leikannut neliöt vinoon. Ennen olisin sanonut että älä sitten syö, nyt otan uuden leivän ja leikkaan piparkakkumuotilla ympyröitä, ne kelpaavat.

Huomenna on taas päivä Autismiklinikalla, tällä kertaa O:n kanssa. Puoli vuotta sitten, en ollut koskaan käynyt lastensairaalassa – tai siis kerran, konsultoimassa M:n veritulppataipumusta – nyt paikka alkaa tulla tutuksi. Pitää muistaa tulostaa se lista asioista joihin ollaan kiinnitetty huomiota. Täytyy muistaa kysyä siitä vammaistuesta (kamala sana), jossakin luki että sitä kannattaa hakea tulorajoista huolimatta, voi ehkä saada vaikka ilmaista hoitoapua.

Mua ahdistaa taas, mä pelkään että oon unohtanut jotakin, että luotan liikaa että muut hoitaa. Puheterapian juttuja pitäis harjoitella kotona päivittäin, mä en vaan muista... pitäis keskittyä hyviin puoliin eikä vaan korjaamaan ongelmia, miten? Mä en osaa, mä en pysty, mä en jaksa, mä EN halua. Mä haluan olla vajaat neljävee ja saada sanoa vaan – en halua.

En mennyt vertaistukitapaamiseen, menin nukkumaan. Ehtiihän tonne myöhemminkin. 

Kaksi viikkoa diagnoosista - tuntuu että siitä on vuosia.