Päivä 11

Istun keittiön pöydän ääressä juoden päivän ensimmäistä kahvikupillista ja katson kuinka olohuoneessa juoksee ja kiljuu viisi lasta – kolme omaa ja kaksi muiden, mutta rakkaita kaikki. Jokaisen olen tuntenut miltei syntymästä saakka. Aurinko tekee vasta tuloaan, ulkona on kirpeä kevätaamu. Pojat pysyy hyvin isompien perässä, kaikilla on kivaa ja se tekee musta niin onnellisen. Kaiken epätoivon ja ahdistuksen seassa meillä asuu myös toivo.

Tänään en jaksais vielä murehtia huomista, haluaisin osata päästää irti ja nauttia lämpimästä kevätauringosta, kukkivista helmililjoista ja silti mielessä kummittelee tämän iltapäivän synttärikutsut – ne joilla on taas varmaan sata lasta ja aikuista, ja mä näen jo mielessäni kauhun M:n silmissä...  ja se huominen – aamulla uusi puheterapeutti ja iltapäivällä M:n ensimmäinen koulupäivä uudessa koulussa, koulubussi, uusi opettaja, uudet lapset ja ennen kaikkea se uusi lähestymistapa missä M ei enää saakaan istua syrjässä ja lukea kirjaa tai tehdä palapeliä... kun ajatukset kääntyy näille teille lakkaa henki taas kulkemasta.

Mulla on ikävä niitä ystäviä jotka ovat kaukana. Haluaisin olla lähempänä, tavata, jutella, istua iltaa.