Päivä 12 - Kouluun

Mä olen surullinen. Surullinen koska mun lapseni menee tänään ensimmäistä kertaa kouluun, erityiskouluun. Mua pelottaa miten M pärjää, mietin kuinka paljon sitä jännittää, pelkääkö se niitä muita lapsia, opettajia. M tulee toistuvasti joutumaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, kuinka paljon se stressaa meidän pientä koululaista. M ei tiedä mitä on edessä ja odottaa koulubussia – enhän mäkään tiedä, mutta mulla on aavistus ja mun sydän itkee kun joudun tyrkkäämään lapseni paikkaan jossa hän joutuu jatkuvasti, toistuvasti ylittämään itsensä, tekemään asioita joita ei halua tehdä. Mä niin haluaisin, että se olis ihan tavallinen lapsi ja meillä olis tavallisia ongelmia – toisaalta, sitten se ei enää olis meidän M.

Viikonloppu oli liikaa. Tiesin sen ja jos olisin ollut vähemmän itsekäs ja kohtelias ja... niin oltais tehty toisin. Elämä M:n kanssa on vaikeeta silloin kun ollaan tehty liikaa, M on agressiivinen, kiukuttelee suuttuu, vetäytyy puhumaan itsekseen, ei katso silmiin lainkaan, ei kuule kun puhun, ei syö, ei halua, EI... eilen ennen nukahtamistaan M repi taas huulensa auki – stressiä.

Mun pitäis ehtiä olemaan lasten kanssa, leikkiä ja tehdä asioita. Sen sijaan istun koneella ja puhelimessa, selvitän terapioita, sosiaalisten taitojen ryhmiä, kesäohjelmaa mun erityiselle lapselle. Soitan, jätän viestejä puhelinvastaajiin ja toivon että kun soittavat takaisin ehdin vastaamaan, laitan lisäksi sähköpostia. Istun koneella tekemässä PECS kortteja, jotta voidaan tehdä M:n ohjelmasta entistä visuaalisempi, jotta ehkä jonakin päivänä M suostuis taas nukkumaan omassa sängyssään, jotta meidän elämä olis vähemmän takkuista.  ”Mommy guilt” asuu meillä autismin lisäksi, lyö aaltojen lailla mun yli, hukuttaa... mä haluaisin voida olla parempi äiti, mä haluaisin pystyä enempään ja toisaalta mä haluaisin vaan nukkua. En ehdi, enkä jaksa leikkiä – en vaikka haluaisinkin.

Eilen ostetut taimet odottaa autotallissa istuttamistaan... kai mä vielä joskus ehdin ne istuttamaan. Raparperiä ja mustikkapensaita. Mun haavekuvissa lapset syö kesällä omista raparpereistä tehtyä piirakkaa ja mustikoita omasta pensaasta – siihen voi kyllä mennä vuosi tai kaksi kun katson noita risuja jotka törröttää taimitarhan ruukuissa.

Ihminen on omassa tuskassaan jotenkin niin typerä että kuvittelee muiden pääsevän jotenkin helpommalla. Toisaalta meillä jokaisella on omat jutut, ne jotka tekee elämästä haasteellista ja epäreiluakin. Ei kai kenelläkään oikeasti ole sitä kiiltokuvaelämää josta kaikki kai haaveilee, toivottavasti ei, se vasta epäreilua oliskin.