lauantaina, toukokuuta 26, 2012

Päivä 73 - omanlaisensa yksinäisyys


Eilen illalla istuin ravintolassa kuuden naisen kanssa. Heistä kolmea en ollut nähnyt pitkään aikaan, kahta tapaan säännöllisen epäsäännöllisesti ja yksi heistä on K:n ja O:n kummitäti.  Neljä vuotta sitten meitä yhdisti lapset. Meidän kaikkien esikoinen on syntynyt keväällä 2008 ja tapasimme paikallisen sairaalan äiti-lapsiryhmässä ja muodostimme tuosta kymmenien naisten joukosta oman playgrouppimme. Puolentoista vuoden ajan tapasimme aina tiistaisin toistemme kotona, lapset periaatteessa leikkivät keskenään – siis M ei leikkinyt ja muut leikki ja me naiset joimme kahvia ja söimme herkkuja. Sen jälkeen kävi niin kuin usein käy... ”life happened” syntyi uusia lapsia, osa palasi töihin, joku muutti, oli kouluja ja harrastuksia ja ne viikoittaiset tapaamiset jäivät.

Eilen illalla istuttiin kuitekin taas yhdessä, juhlimassa yhden meistä syntymäpäivää ja surukseni tajusin olevani täysin ulkopuolinen tässä korostetun tavallisuuden maailmassa... puheenaiheena oli vain ja ainoastaan lapset, lasten kasvatus, koulutus, harrastukset, yksityiskoulut, kurinpito... Ihan kivaa joo... kaikilla muilla on kaksi ns. tavislasta... mulla se yksi ihana erityinen ja sitten joo, kaksoset. Mulla siis ei oikein ollut mitään sanottavaa tähän keskusteluun... kuinka A:n ollessa koulussa B:n kanssa kahdestaan bondataan ja opetellaan aakkosia... multa jopa kysyttiin mitä ihmettä mä tee kun M on niin paljon koulussa... vastasin, että kirjoitan sähköposteja eri hoitaville tahoille tai roikun niitten kanssa puhelimessa, jaan raportteja eri paikkoihin ja... ei me ei käydä muskarissa ja jumpassa ja taidekoulussa poikien kanssa – mulla ei ole aikaa. Silloin kun mulla on aikaa pojille on niitä silti aina kaksi ja kaksi hyvin erilaista poikaa, ei joo opetella aakkosia ja numeroita ja... Mä en myöskään kokeile sitä kasvatusmenetelmää  tai tätä tai valitse yksityiskouluja – ei meillä kyllä olis sellaiseen edes taloudellista mahdollisuutta – tai sitä just oikeeta balettikoulua tai oikealla tavalla stimuloivaa musiikkiharrastusta. Meillä suunnitellaan toimintaterapiaa, ABA:ta, puheterapiaa, sosiaalisten taitojen ryhmiä, ruokailuryhmiä – ei siis keittiönkalusteita – mietitään seuraavaa opetussuunnitelma palaveria... meillä ei ollut yhtään mitään yhteistä...  Mä voin keskustella lapsista joko toisten erityisten vanhempien kanssa tai sitten monikkovanhempien kanssa – ne tietää minkälaista meillä on ja miksi tehdään niin kuin tehdään.

Kaikki kyllä asiaankuuluvasti muisti todeta miten valtavan rankkaa meillä varmasti on – joo teillä ei ole aavistustakaan... kuinka he on onnellisia etteivät ikinä saaneet kaksosia kun ovat seurailleet meidän menoa – niin, mä olen aivan äärettömän onnellinen ja iloinen näistä pojista ja vaikka se on ollut haastavaa, etenkin M:n takiaa niin ei kiitos, ei pahoitteluita tai sääliä. Minä rakastan lapsiani ja olen onnellinen heistä, yksin ja kaksin kappalein, erityisenä tai tavallisena. Ja viimeisenä se täällä pakollinen kysymys; ”Aiheutuikohan M:n autismi rokotuksista?”

Mä olen NIIIN pro-rokote ihminen kuin vain olla voi eikä tämä ole asiaa muuttanut miksikään. Rokotteet ovat tärkeitä ja suojelevat meidän omien lasten lisäksi myös muita yhteiskunnan jäseniä; etunenässä, vanhuksia, pieniä lapsia, vastasyntyneitä ja niitä joiden immuunipuolustusjärjestelmä on syystä tai toisesta heikentynyt. Rokotteiden ja autismin yhteydestä on tehty joo tutkimuksia eikä sitä yhteyttä ole löydetty. Se ainoa tutkimus joka onnistui nämä asiat linkittämään, todettiin huijaukseksi ja tutkimusta johtanut lääkäri menetti lääkärinoikeutensa. Ei, rokottaminen ei ole aiheuttanut M:n autismia. No niin, tämä meni paasaamisen puolelle, mutta kun tämä ON tärkeä asia...

Vielä pari kuvaa meidän karkulaisesta, lemipi paikassaan – mun sylissä

Haukotus...

...ja lepo

7 kommenttia:

  1. Mua kanssa toi rokoteasia korpeaa... Sä oot ihmeellinen äiti, muista se! Mä haluaisin laittaa mun lapset siihen kouluun jossa ne tulee onnellisiksi ja mun mielestä sä teet just sitä. J

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sä et J arvaakaan miten hyvältä sun sanat tuntuu!

      Poista
  2. Samaa mieltä rokotuksista! Ja tuosta yksinäisyyden tunteesta silloin, kun tuntee puhuvansa aivan 'vierasta kieltä' siis muiden kuin vertaisten seurassa. On se häkellyttävää, miten elämää ei opi kuin kantapään kautta, vähän asiassa kuin asiassa.
    Halit, Mia

    VastaaPoista
  3. Kiitos molemmat ihanat! Mä yritän koko ajan keksiä keinoa päästä käymään...

    VastaaPoista
  4. Tuuutuutuuutuuu:) Ja toi yksinäisyyden tunne on kyllä jotenkin universaali. Siis silloin kun periaatteessa puhuu samaa kieltä, mutta se tulee suusta ulos vahvasti murtaen. Sanot mitä tahansa: Tää on kamalaa. Tää on ihanaa. Tää on ihanan kamalaaa....

    Ja aina muiden pitää täsmentää. Siis eihän se nyt niin kamalaa, eiks se oo ihanaa kun tuli kaksi kerralla... No mutta onhan sen oltava rankkaa, kun oli kerralla kaksi vauvaa... Joo, luojan kiitos me ei saatu kaksosia...

    Siksi mä yleensä sanonkin heti, että "otin tällaisen uraäidin pakettiratkaisun ja saatiin esikoisen jälkeen kätevästi takapenkki täyteen." Siihen kanssakumppani yleensä vaan katsoo hiljaa ja sitten puhutaan jostain muusta:D:D:D

    Ja kyllä mä sitten sanon, että mulla on kolme perustervettä lasta ja monella on varmasti yhdenkin kanssa enemmän hankaluuksia kuin meillä. Eli en mä mikään sankariäiti todellakaan ole.

    Sulle sen sijaan nostan hattua. Mä en käsitä mistä sä tuon kaiken energian saat, ihailen vaan huokailen, kun seuraan elämäänne sivusta:)

    VastaaPoista
  5. Ei mulla Sanna ole oikeesti energiaa ollenkaan, menen vaan jollakin sokealla raivolla tai hulluuden voimalla eteenpäin :D

    VastaaPoista

Rakastan kommentteja, kysymyksiä ja kaikenlaisia näkemyksiä... feel free!